Kilpasoiton ja oikean musisoinnin ero on retoriikassa

Reaktiona kirjoituksiini Turun sellokilpailusta minuun otti tänään yhteyttä eräs kilpailijoista. Mukava ja fiksu nuori kollega! Keskustelu hänen kanssaan sai minut vielä pohtimaan ja tarkentamaan näkemystäni ns. kilpasoitosta, josta olen blogissani jo aiemmin kirjoittanut.

Hauska oli myös tämän päivän Helsingin Sanomissa lukea, että musiikkitoimittaja Vesa Sirén peräänkuulutti sellisti Seppo Kimaselta vastauksia kysymyksiin musiikkikilpailuista lähes yksi yhteen blogissa esittämieni ajatelmien kanssa - mikä lienee tietty aivan sattumaa:-) Lisäksi HStelkkarissa sanomalehtitalo halusi kunnostautua AV-mediakanavana julkaisemalla kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen vetämän keskustelun, jossa kapellimestari Jan Söderblom ja Seppo Kimanen pureutuvat musiikkikilpailujen maailmaan.

Mutta Hesari missaa villakoiran kovan ytimen...

Kinastelu siitä pärjääkö kilpailuissa vain ylivertaisella osaamisella vai persoonallisuudella on jo käyty ja puitu aikoja sitten. Vailla kykyä musiikilliseen ilmaisuun ei kukaan voi olettaa musiikkikilpailussa pärjäävänsä (tiedän: tällaista tietoista valintaa ei kukaan tietenkään tee) Kilpailuissa pärjäävät nykyisin mielenkiintoiset soittajat, mutta aivan yhtä mielenkiintoisia ja taitavia nuoria jää palkinnoitta. Niin myös Turun kisoissa.
Kilpailut ovat niin monella tapaa hyödyllisiä ja yleisöä viihdyttäviä tilaisuuksia, että ei niiden tarpeellisuudestakaan tarvitse enää kauheasti peistä taittaa.

Mutta nyt sen HC-kilpasoitannan kimppuun, mikä on siis kilpailuissa se ainoa huono asia. Kuvioon saa lisävalaistusta, kun ajattelee soittamista retoriikkana.

Retoriikkahan on kuulijoiden vakuuttamisen taitoa. Retoriset keinot kannattaa siis aina valita kuulijoiden mukaan. Tämä pätee myös musiikissa. Päiväkotiin ei mennä soittamaan Lindbergin Strokea soolosellolle eikä hautajaisiin Offenbachin Cancaniä. Myös 'tavallisen' konserttiohjelman suunnittelussa on usein jokin raami, joka sulkee tietyn osan ohjelmistosta pois. Musiikkifestivaaleilla voi olla jokin teema, orkesterilla ohjelmistoprofiili jne.

Mutta se mikä voi olla haastavaa tavallisen musiikkitoimittajan arvioida, on musiikillisen sisällön värittyminen vallitsevia odotuksia vastaavaksi. Tätä minä pidän keskustelun ja pohdinnan arvoisena asiana.

Kilpailussa vakuutettavana on alan ammattilaisista koostuva tuomaristo. He tunnistavat hyvän soittajan yhtä helposti kuin sika löytää tryffelin, mutta ongelman aiheuttaa tehtävänanto, eli se mitä heidän toivotaan löytävän. Sellokilpailussa etsittävänä on soittaja, joka kykenee esiintymään sinfoniaorkesterin solistina. Tästä kilpailijoiden täytyy tuomarit vakuuttaa ja fiksut nuoret olettavat, että tuota vakuuttelua ei voi hetkeksikään lopettaa, oli soitettava teos mitä tahansa. Siksi kilpailuissa tarjotaan Bachia, joka kuulostaa Dvorakin sellokonsertolta ja Beethovenia, joka kuulostaa 1950-luvun Prokofievin Sinfonia Concertantelta.

Kilpailijat saavat minun sympatiani, mutta systeemi korruptoi musiikillisen ilmaisun. Olisin levollisin mielin, jos tietäisin, että kilpasoittoa esiintyy vain kilpailuissa. Näin ei valitettavasti ole. Moni soittaja jää tähän koukkuun koko elämänsä ajaksi, ja yrittää vakuuttaa koko maailman siitä, että kykenee soittamaan konserton solistina. Moni ei pääse ikinä solistiksi, mutta tulee soittaneeksi Haydnin jousikvartettoa kuin konserttoa, Beethovenin sonaattia kuin Shostakovitsia ja soolobachia kuin Kokkosta. Intiimit sävyt ja herkät vivahteet eivät ole kovaa valuuttaa solistimarkkinoilla.

Myös konserttitilanteessa pitää vakuuttaa yleisö, mutta hyvä muusikko valitsee kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ohjelmiston ja jokaiseen kappaleeseen sopivat ilmaisun keinot. Tätä ei kilpailuihin valmistauduttaessa valitettavasti opita.