op. 1

op. 1

torstai 17. huhtikuuta 2014

Alkemisti Bach - epätieteellinen kirjoitelma





Sfäärit Munkkivuoren yllä



Nyt kun tuloillaan on pääsiäinen ja jokavuotinen Bachin musiikin suuri juhla, ajattelin esitellä sinulle, rakas lukijani, hänestä (jota myös viidenneksi evankelistaksi kutsutaan) hieman tavanomaisesta poikkeava puolen.

Oletko koskaan saanut Johannes-passion alkusoiton soidessa aistimusta tähtitaivaasta, joka hitaasti pyörii pääsi yllä - ikuisesti, pysähtymättä? Mikäli vastauksesi on kyllä, voin minä (vastauksestasi ilahtuneena!) omasta puolestani kertoa kokeneeni samoin. (Sama aistimus minulle tulee myös Brucknerin kolmannen sinfonian alussa!)

Olen nimittäin yhä vakuuttuneempi siitä, että tuntemukseni (joka on kuin kokemus universumin kokoisesta mahdista ja voimasta) ei ole sattumaa.

Bach, hyvä lukijani, halusi nähdä itsensä tiedemiehenä. Hän oli karvaasti saanut kokea sen, kuinka yhteiskunta piti muusikoita vähäpätöisenä palvelusväkenä. (Tunnetko sinä laillani suuttumusta neroomme kohdistuneen vääryyden johdosta!) Hän tiesi olevansa omalla alallaan ylittämätön, mutta vähääkös se hänen yhteiskunnallista asemaansa nosti. Ei yhtään!
Oppiarvo yliopistossa olisi nostanut. Sen hän katkerana oli pannut merkille seurustellessaan Leipzigin yliopiston opettajista viisaimpien kanssa. Lapsilleen hän toivoi parempaa kohtelua, joten lahjakkaimmat heistä hän päättäväisesti ohjasi yliopistoon lakia lukemaan. (Tämä oli myös tärkeä syy yliopistokaupunkiin muuttamisen taustalla.)

Osalla muusikoista oli (mestarimme tavoin) kuitenkin vahva usko siihen, että heillä (ja vain heillä!) oli ammattinsa puolesta keinot koko maailmankaikkeutta säätelevien lainalaisuuksien selvittämiseen. Hänen Korkeutensa oli nimittäin säveltäjä. Hänen käyttämänsä jumalallinen musiikin teoria oli nimeltään sfäärien harmonia, ja hänen sfäärisen harmoniaopin mukaisesti soiva soittimensa maailmankaikkeus.

Kuten alkemia (Muistanet hyvin, että sillä tuohon aikaan oli yhtä merkittävä asema maailman ilmiöiden selittäjänä, kuin tieteellä meidän aikanamme on. Alkemiaa harjoitti mm. Isaac Newton.) oli myös oppi sfäärien harmoniasta saanut alkunsa jo antiikissa. Maailmankaikkeuden musiikilliseen luonteeseen oli tiettävästi ensimmäisenä alkanut uskoa Pythagoras.

Pythagoras, ja joukko ihmisiä hänen vaikutuspiirissään, oli tehnyt havaintoja taivaankappaleiden liikkeistä. Hän oli myös tutkinut soittimensa (se saattoi olla museossa näkemääsi amforan sirpaleeseen maalattu lyyra!) yhden kielen värähtelyä. Kielen tuottaman perusäänen lisäksi siitä saadaan matemaattisten suhdelukujen osoittamista kohdista 'häiritsemällä' (me jousisoittajat kutsumme näitä huiluääniksi) tarkan systeemin mukaisesti nouseva sävelsarja: puolittamalla (1/2) saadaan ääni, joka on oktaavin verran perusäänen yläpuolella, kolmeen osaan jakamalla (1/3) saadaan kvintti (+oktaavi), neljään (1/4) kaksi oktaavia, 1/5 tuotta terssin (+kaksi oktaavia). Nykyään kutsumme näitä yläsäveliksi, osaääniksi tai äänen spektriksi.
Heidän havaintojensa mukaan lukusuhteet, jotka saivat kielen paljastamaan sfääriset ominaisuutensa, sattuivat yksiin taivaankappaleiden liikkeitä kuvaavien suhdelukujen kanssa. He uskoivat löytäneensä kaikkea olevaista koossapitävän voiman, joka oli sfääreissä soivaa musiikkia.

Bachin aikana sfääriseksi musiikiksi miellettiin moniääninen kontrapunktinen satsi. Hän vihkiytyi  kontrapunktin saloihin jo nuorella iällä. Hän tutki salaa öisin isoveljensä (jonka perhe oli hänen kasvattiperheensä hänen vanhempiensa kuoltua - orpo parka...) nuottikokoelmaa. Veli suuttui silmittömästi saadessaan tunkeilijan kiinni itse teossa.
Miksi ihmeessä?

Kontrapunkti, kuten alkemia, oli monimutkaista ja vaati suurta omistautumista. Kaikki karttunut tieto oli pääomaa, jota luovutettiin muille yleensä vain vastavuoroisuuden merkeissä. Alkemistit eivät pitäneet meteliä puuhistaan, ja puhuivat asiasta vain samanmielisten kanssa. Samoin oli kontrapunktin parissa ahkeroivien laita (ja nyt emme puhu mistä tahansa fugaton pätkästä tai messun loppuaamenesta). Kaikkein arvokkain tieto oli muistissa salakirjoituksella. Musiikissa se tarkoitti arvoituskaanonia.

Alkemian filosofisen suuntauksen päämäärä oli ymmärtää Jumalan luomistyötä. (Tällä tavoin ajattelivat siis uuden ajan kristityt alkemistit. Antiikin ja itämaisten kulttuurien virkaveljillä oli muita päämääriä.) Opin ydin oli kaiken olevaisen palauttamien neljään alkuaineeseen, jotka olivat tuli, ilma, maa ja vesi; niitä vastaavat ruumiinnesteet veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima; niitä vastaavat luonnetyypit sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen; jne. Näiden suhteiden epätasapainosta katsottiin mm. sairauksien johtuvan. (Suonta iskettäessä tarkoituksena oli palauttaa ruumiinnesteiden välinen tasapaino, jolloin potilas paranisi. Aivan niin! Muistatkin varmaan, että näin toimi myös Mozartia hoitanut lääkäri. Verta laskettiin, jotta kuumuus eli tuli virtaisi ulos kehosta, mutta toivottu tulos jäi saamatta, ja potilas kuoli...Mozart raukka!)

Kontrapunktikot etsivät  kontrapunktin alkusoluja (viisasten kiven musiikillisia vastineita) - pienimpiä mahdollisia nimittäjiä, jotka täydellisyydessään johtaisivat etsijänsä kaiken musiikin alkulähteille.
Kaanonin muodostaa melodia, joka pystyy kietoutumaan itsensä ympäri ja samalla muodostamaan kontrapunktin sääntöjen mukaisen kudoksen: pienen tilkun sfäärisestä kudelmasta. (Sen yksinkertaisinta lajia edustaa sinunkin joskus laulamasi 'Jaakko kulta'.) Arvoituksen muotoon kirjattuna useimmat niistä jäävät kertaamaan itseään ikuisuuteen asti. Soittamalla tai laulamalla saadaan niiden sfääreissä ikuisesti soivista muodoista siis vain pienen pieni tuokio meitä ilahduttamaan.

Arvoituskaanonit ovat useimmiten myös tavallista ketjulaulua huomattavan paljon monimutkaisempia. Niissä alkuperäinen melodia saatetaan liittää kudokseen esim. tuplatempossa, puolta hitaammin, takaperin tai kvintillä transponoituna, ja jotkut niistä myös moduloivat (nousten ikuisesti kohti korkeutta, ja Jumalan suurenmoisuutta matkallaan ylistäen!). Ne saattavat muodostaa jopa 36-äänisen kontrapunktin, joka jakaantuu yhdeksään neliääniseen kuoroon (luokkaan) enkeleiden tapaan. Nimensä mukaisesti ne oli nuotinnettu arvoituksen muotoon:






'Hudemann'- kaanon BWV1074

Yllä oleva kaanon muodostaa ratkaistuna neliäänisen kontrapunktin. Takaperin siitä tulee myös neliääninen satsi, mutta mollissa.

Ratkaisuja harvoin julkisesti paljastettiin. Asiaan vihkiytyneet osasivat niitä ratkoa, mutta heille saattoi laatija kirjeessä ratkaisun myös lähettää - sama kiinnostuksen kohde näet yhdisti näitä salatieteilijöitä.


Epilogi valistuksen palatsissa


Tunnetuin arvoituskaanonin muotoa käyttävä sävellys(kokoelma) on Bachin "Ein Musikalisches Opfer". Sen hän lähetti lahjaksi Preussin kuningas Fredrik II Suurelle, joka oli intohimoinen musiikinharrastaja ja taitava huilisti. Lahjaa ei ehkä kuitenkaan lähetetty aivan vilpittömässä tarkoituksessa.

Bachia pidettiin omana aikanaan vanhoillisena - osaksi juuri kontrapunktiin tuntemansa viehtymyksen takia. Kuningas taasen ei siitä vähääkään välittänyt, kuten ei myöskään kirkollisesta musiikista.
Iäkkään Bachin käydessä kuninkaan kutsumana (kuninkaan kutsu oli lähinnä kiertoilmaukseksi muotoiltu käsky) Potsdamissa vierailulla, pyysi kuningas häntä improvisoimaan cembalolla kuusiäänisen fuugan varsin kinkkisestä, itse keksimästään teemasta. Siihen mennessä kukaan ei ollut klaveerille sellaista edes säveltänyt. Ei Bach sellaista hovin muusikoiden ympäröimänä ryhtynyt yrittämään.

Koko elämänsä ajan Bach oli tottunut olemaan ylivertainen kaikessa mitä hän teki. Hän ei ikinä epäonnistunut! Nyt hänet oli pyydetty näyttelyesineeksi kuninkaan vastikää valloittamilta mailta (Bachilla oli hovisäveltäjän arvonimi Saksin vaaliruhtinaalta Fredrik August IIlta, joka oli hävinnyt puolustustaistelun raivokkaalle ja sodanhaluiselle kaimalleen.) ja koko näytelmän juoni oli nolata Bach ja kaikki se mitä hän edusti.

Jälkikäteen Bach teki kokoelman sävellyksiä kuninkaan Potsdamissa antaman teeman pohjalta. Bach sekä lähetti kuninkaalle tälle omistamansa sävellyksen, että painatti sen julkaistavaksi omalla kustannuksellaan. Kokoelma sisälsi neliosaisen triosonaatin (jonka huilustemma on ajan soittimella erittäin työläs soittaa); kaksi ricercarea (nimi merkitsee tutkimista tai etsimistä) klaveerille, joista toinen on kuusiääninen fuuga kultaisine leikkauksineen ja vanhahtavalla notaatiolla; ja kymmenen arvoituskaanonia (kaanon l. sääntö tai käsky - kymmenen käskyä!) ilman vihjettä niiden ratkaisuista.

Kuninkaan ei tiedetä koskaan teosta kuulleen tai soittaneen, eikä sävellyksestä (hovin kirjanpidon mukaan) suoritettu palkkiota. Bachille ei lahjan johdosta toimitettu edes muodollista kiitoskirjettä.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Soittaja! Tiedätkö mitä sävellys haluaa kertoa?


Kirjoittaessani aiemmin blogiini emootioista, päädyin pitkästä aikaa pohtimaan retoriikkaa musiikissa.

Barokin aikakausi musiikissa alkoi vuoden 1600 tienoilla, kun sanataiteen ja säveltaiteen välille luotiin pyhä liitto. (Barokin aloittamaa musiikillista aikakautta elämme edelleen - ja klassisen musiikin rinnalle on barokin perustalta syntynyt muitakin musiikin muotoja, kuten viihde, rock, jazz, etno jne.) Puhetaito eli retoriikka antoi musiikille rationaaliset muodot sekä kuulijoiden manipuloimisen keinot ja musiikki taas sanataiteelle suoran pääsyn kuulijoiden sieluun.
Musiikkia retoriikan alalajina voi hahmottaa Homeroksen kertomuksella Troijan hevosesta. Jos kuulijan tietoinen ajattelu on kaupunkia ympäröivä muuri, joka valikoiden varjelee ihmisen sisintä sattumanvaraisilta ärsykkeiltä, on musiikki tuon muurin läpäisevä patsas. Musiikki ohittaa rationaalisen ajattelun ja vaikuttaa kuulijan tunteisiin suoraan, vaikka tämä ei musiikkia ymmärtäisikään. Tämän seurauksena kuulijan sielu on kuin marionetti muusikon hyppysissä. Meillä muusikoilla on käytössämme poikkeuksellinen määrä valtaa.

René Descartesin (1596-1650) ajatelmista tunnetuin lienee oivallus itse ajattelusta: "Ajattelen, siis olen!" Muutakin hän ehti miettiä ja musiikin kehitykselle erityisen tärkeää pohdintaa sisälsi hänen viimeinen julkaisunsa Les passions de l'Âme (Mielenliikutuksia) vuodelta 1649. Siinä hän tutkii ja luokittelee mielenliikutuksia eli tunteita. Hänen ajatelmiensa pohjalta muotoutui oppi affekteista, eli erilaisten musiikillisten ilmiöiden kuulijan tunteisiin tekemistä vaikutuksista. Tämä oli yksi säveltäjien tärkeimmistä työkaluista monen musiikkityylin ajan.

Descartesin teoriat tunteista (joiden alkuperäisiä muotoja hänen mukaansa oli kuusi: ihmettely, rakkaus, viha, halu, ilo ja suru, sekä niistä johdettuja alalajeja 40) eivät syntyneet aivan tyhjästä. Taustalla vaikutti antiikin humoraalioppi, ja sen neljän luonnetyypin ominaispiirteet: koleerisuus, flegmaattisuus, sangviinisuus ja melankolisuus. Barokin musiikki sai siis ainakin osan verenperinnöstään suoraan antiikin kulttuurista.


Barokin alkajaisiksi ihmiskunta sai Firenzestä lahjaksi oopperan - tai ainakin sen keskeisen elementin: resitatiivin eli puhelaulun. Varsin pian oivallettiin, että retoriikan oppien mukaan sävelletty musiikki vaikutti tunteisiin yhtä voimakkaasti myös ilman tekstiä. Arcangelo Corelli (1653-1713) jalosti soitinmusiikista oopperan veroisen taiteenlajin.

1700-luvun jälkipuoliskolle tultaessa tunneilmaisun merkitys oli koko ajan kasvanut. Subjektiivinen kokemus ja sen liioittelu ilmeni mm. pyörtyilemisenä ja kyynelvirtoina teatterien yleisölehtereillä sekä taidesuuntauksena, jonka nimi oli joko sensibilité tai empfindsamer stil (riippuen siitä, joiko säveltäjä viiniä vai olutta). Mutta kyseessä ei ollut pelkkä taidesuuntaus, vaan myös yksilön kokemusta korostava tapakulttuuri.
Oppi affekteista oli ensin tehnyt ihmiset tietoisiksi omista tunteistaan ja niiden olemassaolosta, ja sitten tehnyt tunteiden kokemisesta ja tunnekokemuksen liioittelusta itseisarvon. "Ajattelen, siis olen." - oli muuttunut muotoon: "Tunnen olevani ja haluan oikeuden kokemukseeni." Seurasi vallankumouksia ja joukkohysteriaa.
Ymmärrystään eivät menettäneet aivan kaikki. Vallankumous, kuten myös sinfonia, tarvitsee laskelmoivaa johtajaa. Niinpä 1800-luku tervehti sankareina sekä Napoleonia että Beethovenia. Kummallakaan ei ollut käytöstapoja eikä kumpikaan ollut ylitunteellista sorttia. He molemmat hallitsivat myös retoriikkansa. (Jätän kaikkien helpotukseksi Napoleonin ja vallankumoukset tähän.)

Säveltäjien keskuudessa ymmärrys ei hävinnyt minnekään. Wagner ei luonut oopperoitaan tunnekuohun ja hetkellisen inspiraation varassa, vaikka hyvin innoittunut säveltäessään olikin, vaan kaikkea hänen tekemistään kannatteli vankka metodi.
Se mikä 1800-luvun aikana ratkaisevasti muuttui, oli yleisö, joka haki konsertista uudenlaista henkistä sisältöä. Mystiikka, alkukantaiset luonnonuskonnot, alkuperäisyyden kokemukset ja taikuus olivat asioita, joita ihmiset halusivat musiikissa kokea.

Muusikkous jakaantui tämän jälkeen vähitellen kahtia. Toisaalla ymmärrystä ja metodia vetäytyivät vaalimaan säveltäjät ja toisaalla maagista soittimenkäsittelyä harjoittivat karismaattiset, mystisesti säteilevät esiintyjät. Jälkimmäisiä varten oli valtava tilaus, joten heidän toimintaansa ei sinänsä voi kutsua opportunismiksi. Mutta se tapa, jolla intuitiivisuudesta tehtiin hyve ymmärryksen kustannuksella vei musiikkimaailman lähelle umpikujaa 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Itseensä käpertymisen liian pitkä traditio


Harhaanjohtava ilmaus sille mitä esittäjät tahollaan vaalivat oli 'traditio'. 'Esitystraditio' tarkoitti todellisuudessa lyömäasetta, jolla oppilaat saatiin soittotunneilla olemaan kuuliaisia karismaattisille opettajilleen. Näin he pääsivät syöttämään oppilailleen omat maneerinsa, koska muuta useimmat eivät musiikista itsekään ymmärtäneet. Oppilaan oma ajattelu oli tälle vallankäytölle uhka, mistä 'traditioon' vedoten annettiin tuntuvia rangaistuksia. (Musiikillista ajattelua ei siis opetettu, siihen ei kannustettu eikä sitä edes siedetty.)
Tällainen toiminta on helppoa silloin, kun oppilaan oma ajattelu on vielä nupullaan ja askel epävarma.
Äänilevyn yleistyminen edelleen vähensi kykyä/tarvetta musiikillisen ymmärryksen kehittämiseen, koska opettajan neuvoja vailla moni matkimaan kasvatettu muusikko turvautui opettelemaan sävellykset maneereineen vanhempien kollegoiden levytyksiä kuuntelemalla. Harva vaivautui todella pohtimaan säveltäjän merkintöjä partituurissa. Saati että olisi yrittänyt eläytyä sävellyksen kulttuuriseen kontekstiin.

Ymmärryksen ja oivalluksen puute teki musisoinnille monenlaista hallaa, mutta suurin vahinko tapahtui tunneilmaisussa. Descartes'n luokittelemat 40 mielenliikutuksen alalajia kapenivat 'tradition' vaikutuksesta lähemmäs ja lähemmäs kahta polaarista napaa: puhdasta aggressiota ja eroottisissa tapeteissa lilluntaa.

Periodimusisointi löysi retoriikan uudelleen ja pelasti musiikin päätymästä umpikujaan. Marginaalissa syntynyt liike palautti esittävään säveltaiteeseen löytöretkien kaltaisen etsimisen eetoksen. Uuden tiedon etsintä, älyllinen heittäytyminen, uusista musiikillisista oivalluksista inspiroituminen ja kyky kyseenalaistamiseen olivat vastareaktio itseensä käpertyneelle, museaaliselle ja tylsälle ilmaisulle. Affektien koko kirjo palasi musiikilliselle ruokalistalle. Samalla pelastettiin valtava, 'tradition' vähäarvoisina hylkäämien säveltäjien musiikillinen perintö unohdukselta.

Historically Informed Performance eli HIP on nykyään valtavirtaa. Periodimusisoinnin vaikutus on kuultavissa lähes kaikessa, mikä länsimaisessa taidemusiikissa on mielenkiintoista ja elävää. Sitä myös opetetaan musiikkioppilaitoksissa kaikilla tasoilla eri puolilla maailmaa.
Periodimusisoinnin vaikutusta vastustaa enää pieni Itseensä Käpertyjien Joukko eli IKJ. Joukko on lähes yksi yhteen sama, joka vielä ennen poistumistaan näyttämöltä yrittää tuhota elinmahdollisuuden oman kapean näkökenttänsä ('tradition') ulkopuolella olevilta musiikinaloilta. Näitä ovat mm. 1900-luvun avantgarden perintö, jazz, viihdemusiikki, rockin eri muodot ja etnomusiikki. Valitettavasti heidän poliittinen ja taloudellinen vaikutusvaltansa musiikillisessa nykymaailmassa on vielä toistaiseksi kohtuuttoman suuri heidän taiteen alttarilla tekemäänsä uhraukseen nähden.

Tämän kunnianosoituksen lopuksi haluaisin siteerata Judy Tarlingia, joka on kirjoittanut laajasti retoriikan aikakaudesta musiikin historiassa.
Kirjan 'Baroque String Playing' (2000) esipuheessa hän sanoo näin:
"As the second and third generations of period instrument players graduate from the conservatories, I fear that the ethos of playing 'on original instruments' might be undergoing a change. I see the spirit of discovery being lost by attrition as the message gets passed from teacher to pupil instead of being absorbed from the sources."

Periodimuusikot: Jatkakaa löytöretkiä! Älkää käpertykö MIHINKÄÄN musiikilliseen nurkkaukseen! Teidän spirittiänne tarvitaan vielä.