op. 1

op. 1

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Mikrohistoriaa ja vähän nostalgiaa - kuinka minusta alkoi tulla 50 v.


Yritä olla nauramatta”, kuiskasi Matti. Matti Pohjolan oli määrä soittaa toisen sellon stemmaa ja minun kolmatta. Olimme Kulttuuritalon lavalla Helsingissä ja alkamassa oli Avantin esitys. Tapahtuman järjesti ”PAND – taiteilijat rauhan puolesta”, ja solidaarisuutemme kohteena oli sorrettu kansa Etelä-Afrikassa. Meitä ennen oli esiintynyt Tuomari Nurmio ja takahuoneessa oli ainakin Yö-yhtye ja Sielun veljet odottamassa omaa vuoroaan.
En minä tuolloin PANDista mitään ymmärtänyt, enkä ollut rock-scenestä niin perillä, että olisin tiennyt kuka on Ismo Alanko. Minun maailmani käpertyi sillä hetkellä Eero Hämeenniemen Efisaes-teoksen sellostemman ympärille, ja ymmärsin lähinnä sen, että nyt ei passaa munata. Silloin Matti siis kehotti olemaan nauramatta.

Elimme loppuvuotta 1985, joka oli ollut tapahtumarikas. Olin valmistunut ylioppilaaksi keväällä Sibelius-lukiosta, mutta se oli omasta mielestäni sivuseikka. Heti kirjoitusten jälkeen olimme viettäneet viikon Ritarihuoneella juhlimassa Johann Sebastian Bachin syntymän 300-vuotisjuhlaa soittamalla kuusi hänen musiikilleen omistettua konserttia. Yhtye ei ollut Avanti vaan Helsingin Kamarijouset, jonka oli perustanut joukko seniori-ikäisiä Helsingin Juniorjousien jäseniä. Erik Söderblom oli orkesterimme taiteellinen johtaja, ja hänen apunaan ohjelman suunnittelussa olivat olleet John Storgårds ja Sirkka-Liisa Kaakinen.
Emme kyenneet ennalta aavistamaan millainen menestys tapahtumasta tuli! Yleisöä oli tungokseksi asti, aplodit raikuivat ja arvostelut ylistivät. ”Nuoret muusikot uudistivat tavan soittaa barokkia!” ”Konserttimusiikin Dingo-ilmiö.”
Me teimme sen! Me soitimme, me järjestimme, me nukuimme cembalopusseissa harjoitusten ja konserttien välillä, ja me juhlimme monta päivää ja yötä, kun tapahtuma vihdoin oli ohi.

Keväämmällä pieni joukko lähti jatkamaan barokin syventäviä opintoja. Järjestimme leirin Tammisaaressa Aminoffin Petran siskon talossa. Sinne tuotiin cembalo ja ruuanlaitossa suosittiin kasviksia. Yhtenä iltana saunassa Jontte paljasti, että hän osaa jo Sibeliuksen sinfoniat ulkoa, ja aikoo opetella ne johtamaan. Ajattelin itsekseni, että: ”Jopas jopas. Yritetään, Jontte, huomenna nyt ensin selvitä Zelenkan triosonaatista.”
Tammisaaren leiriin tuli minulle pieni katkos, koska muistin viime hetkellä, että olin ilmoittautunut Sibelius-Akatemian pääsykokeisiin. Lähdin aamutuimaan lättähatulla kohti Helsinkiä, ja junassa avasin sellokoteloni virittääkseni selloni ylös matalasta barokkivirityksestä. Taisin siinä junan tuolilla istuen ottaa vibratoon tuntumaa soittamalla pari tahtia Saint-Saënsin konserttoa.

Kesä meni musiikkileireineen ja seurustelusuhdekin alkoi. Syksyllä tuli vastaan opiskelijaelämään sopeutuminen, mikä sujui aika hyvin. Harjoitteluun yritin panostaa.

Huilisti Olli Pohjola, Matin veli, oli yleensä aina paikalla, kun jotain merkittävää musiikissa tapahtui. Osaksi se johtui siitä, että hän oli usein järjestämässä sitä tapahtumaa. Olin tutustunut Olliin, kun hän oli paikalla seuraamassa Bach-viikkoamme, mutta syksyllä näin häntä entistä useammin. Harmitti vain, että hänen toimintansa Avantissa oli uhka meidän Kamarijousillemme. Avanti vei meiltä parhaat soittajat. Jonttekin oli jo käynyt siellä keikalla. Jengipetturi – ajattelin.

Lähdimme käymään Kuopion viulukilpailun finaalissa. Meitä oli autossa kolme sellistiä ja Olli. Autoradio soitti Eppu Normaalin "Rupisia riimejä".
Yhdellä meistä oli ajokortti, ja hän ajoi meidät paluumatkalla Mäntsälän kohdalla ojaan.
Menomatkalla olin kuitenkin ehtinyt tunnustaa, että en ymmärrä nykymusiikista yhtään mitään. Olli vastasi jotain arvoituksellista. Siitä alkoi minun matkani uuteen musiikkiin.

Kun soitan, en sodi. Musiikillinen maailmanparannustapahtuma

Avantin logo komeili julisteessa ja Helsingin Kamarijouset mainittiin pienellä präntillä yhden konsertin kohdalla. Se vähän jurppi, mutta ohjelmassa saimme esiintyä omalla nimellämme Bartókin teoksessa Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle. Jukka-Pekka Saraste johti. Minusta tuli jo melkein avantilainen, koska sain soittaa viidettä selloa Richard Straussin Metamorfooseissa.

Tuosta marraskuisesta tapahtumasta ei kauaa ollut kulunut, kun Olli koputti varaamani harjoitushuoneen oveen Pohjoisella-Rautatiekadulla. ”Haluaisitko tulla soittamaan kolmatta selloa Eeron piisiin?” Taisin vastata kysymällä: ”Onko siinä hankala stemma?” Lähdin Ollin perässä toiseen koppiin, jossa hänen huilunsa oli pianon päällä. ”Zauber aber nicht sauber!”, sanoi Olli ja nauroi räkättäen, kun näki minun tuijottavan hänen harmaankirjavaksi hapettunutta soitintaan. Sitten sain nähdäkseni stemman, joka oli täynnä tahtilajien vaihdoksia, mutta muuten se vaikutti olevan ihan suorituskykyni rajoissa. Suostuin.

Siinä siis istuimme Kultsan lavalla kaikki kaksitoista jousisoittajaa ja pianisti. Odotin Ollin lyövän esityksen käyntiin, mutta hän puuhasi jotain telinerivistön kanssa ja huilukin hänellä oli kainalossa. Silloin Matti kääntyi minun puoleeni kuiskaamaan. Saman tien Olli aloitti hirveän puhkinan ja ähkinän. Huilu vinkui ja vihelsi. Läpät kolisivat ja mies heilui kuin kohtauksen saaneena.

Esityksemme alkoikin Ollin esityksellä Esa-Pekka Salosen YTAsta.
Yllätyin (eikä se ollut viimeinen kerta), mutta en nauranut.
Säveltäjään tutustuin seuraavana kesänä ensimmäisellä Suvisoitto-festivaalilla.

Jukka Rautasalo
s. 30.6.1966

Merkkipäivääni juhlin Avantin Suvisoitto-festivaalilla Porvoossa torstaina 30.6. klo 13 konsertin merkeissä.