op. 1

op. 1

maanantai 26. toukokuuta 2014

Absoluuttista kesämusiikkia


Luonnon Voima


Eka kerta jännitti. Ei siis ihme, että yhteiselo luokkahuoneessa johti käsirysyyn keskellä yötä. En ole sittemmin tapellut - trumpetistin kanssa - musiikkileirillä...

Leiri sujui sen jälkeen muuten oikein hienosti, mutta nujakassa venäyttämäni peukalo teki soittamisen miltei mahdottomaksi.
Monta muistoa rikkaampana palasin leiriltä kotiin.

Seuraavana kesänä suuntasin taas musiikkileirille. Osasin sellonsoitossa jo pari temppua enemmän, mutta Väinö Raition teoksessa laulajalle ja pienyhtyeelle ei tarvittu yhtäkään niistä. Olisi tarvittu kvarttiflageoletteja, atonaalista solfaa ja taito soittaa kvintoli. Paavo Pohjolan kärsivällisyys tuotti tulosta, ja olin mukana teoksen esityksessä. Jännitti julmasti, mutta silloin olikin oikein hyvä hetki oppia tuntemaan muusikon vihollinen. Myöhemmin olen osannut tyynesti tuijottaa pelkoani takaisin silmiin - satoja kertoja.

Vääjäämättömästi alkoi kulku kohti sitä hetkeä, jolloin kirjoitan tätä musiikillista blogia.

Ihan aluksi musiikki sykki sisälläni harvakseltaan ja virta vei hädin tuskin huomattavalla vauhdilla. Tuskin ymmärsin minkä luonnonvoiman olin sisälleni päästänyt. Seuraavassa hetkessä olikin jo myöhäistä pysähtyä miettimään.

Samanmielisten seura. Brahmsin musiikissa lauantai-iltana koettu huuma ja kesäisen niityn tuoksu. Bachista maanantaiaamuna punoittavat silmät. Katumus ja asteikkojen avulla saatu sovitus. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina luotu syvällinen suhde Schubertin pianotrioon ja Mendelssohnin oktettoon. Sunnuntaiaamun saarnana Beethovenin (hyvin myöhäinen) jousikvartetto (ynnä päänsärky). Schönbergin kesäyön kirkkaudessa kuiskattu tunnustus ja hurmio...

Näin syntynyt suhde on jo kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä, enkä ole sitä koskaan katunut.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Oliko Sokrateella vahva brändi? Entä Martti Talvelan ethos...


Mythos


Jouduin tilille sanavalinnastani. Käytin blogissani sanaa eetos, ja minua pyydettiin selittämään mitä tuolla sanalla tarkoitan. Mietin asiaa kaksi viikkoa ja uskaltauduin sitten vastaamaan, että eetoksen mukainen toiminta on epäitsekästä ja johonkin yhteisön hyvänä pitämään päämäärään pyrkivää. Sitten turvauduin wikipediaan.

Siellä kiinnostuin erityisesti siitä, mitä sana ethos retoriikan yhteydessä tarkoittaa.

Aristoteleen mukaan se on yksi kolmesta puhujan käytössä olevasta suostuttelun keinosta. Kaksi muuta ovat pathos, joka on kuulijan suostuttelua vetoamalla hänen tunteisiinsa ja logos, joka on taito perustella kantansa aukottomasti.

Ethos on sitä, minkä kuulija puhujasta ennakolta tietää. (Nykyään tässä merkityksessä käytettäisiin varmaankin sanaa brändi. Brändi tosin käsittää myös kaiken yleiseen vaikutelmaan liittyvän, kuten ulkonäön, ja käsitteenä se on luotu alunperin, jotta ilmiöille ja ihmisille voidaan määrittää rahallinen arvo.) Onko puhuja hyvämaineinen; pidetäänkö häntä asiantuntevana; ovatko hänen kannattajansa aina voineet kävellä agoralla pää pystyssä: "Häneen uskoimme ja olemme elämässä sittemmin menestyneet!".

Musiikin esittäjän tarkasteluun ethos avaa mielenkiintoisen näkökulman. Voiko esittäjän aiempien esitysten/levytysten kuulijassa aikaansaama ennakko-odotus korvata puutteet musiikillisessa käsityötaidossa? Tai voiko hyvä esitys jäädä vaille ansaitsemaansa arvostusta ainoastaan siksi, että esiintyjä on yleisölle ennalta tuntematon?

Normaalisti muusikoiden edellytetään olevan moitteettomia sävelpuhtaudessa ja yhteissoitossa, eikä hyvässä esityksessä yleensä ole (kovin suurta määrää:-D) vääriä nuotteja. Myös kokonaismuodon hallinta ja jäsentely vaatii tarkkuutta dynamiikassa, tempoissa ja soittimien välisessä balanssissa. Tämän kuulija aistii tasapainona, mutta myös suorana tunnekokemuksen vahvistumisena.
Lisäksi esittäjältä edellytetään kykyä välittää sävellyksen erilaiset affektit eli tunnetason tapahtumat.

Nämä ovat musiikkiesityksen logos ja pathos.

Toisinaan taas yleisö tuntuu reagoivan muuhun kuin kuulemaansa - tai ainakin vastaanotto perustuu muuhun kuin edellä mainittuihin, yleisesti arvossa pidettyihin musiikillisen esityksen perushyveisiin.

Näin on usein varsinkin silloin, kun esiintyjä on iäkäs ja pitkän uran tehnyt veteraani. Ääni on ehkä jo hieman väsynyt, intonaatio epätarkka tai tunteen palo vähäistä, mutta vastaanottajalla on aivan erityinen tarve tulla kosketetuksi.

Onko musiikkielämyksessä tällöin kyse kuulijan kuvittelusta tai arvostelukyvyn puutteesta (jolloin musiikkikokemuksen arvon määrää konserttilipusta maksettu hinta), vai välittyykö musiikillinen sisältö esittäjältä kuulijoille ilman, että kitka musisoinnissa haittaa?
Perustuuko konsertin menestys mainosmiesten luomaan brändiin, vai saako yleisö syvällisen taidekokemuksen, koska taiteilijan ethos on niin vahva?

Martti Talvelasta hänen hienon uransa loppupuolella olen kuullut usean (arvostelukykyisen) ihmisen puhuvan erityisellä tavalla:
Suurenmoinen, vaikka...
Epäpuhdasta, mutta silti...

Totuuden tavoittelu on joskus turhaa.

Eikä musiikki ole tiedettä.