Nikolaus Harnoncourt: "Puhuva musiikki"

►YLE Areenassa: Jukka Rautasalo ja Outi Paananen puhuvat Harnoncourtin musiikillisesta perinnöstä Radion Sinfoniaorkesterin konsertin väliajalla 29.4.2016

Nikolaus Harnoncourtin (6.12.1929-5.3.2016) esseekokoelma "Puhuva musiikki", jonka Hannu Taanila on suomentanut, oli ensimmäinen vanhan musiikin esittämiskäytäntöjä käsittelevä kirja, jonka luin. Siinä kerrotaan paljon sellaista, mitä en tuolloin ymmärtänyt. Enhän ollut edes kuullut kaikkea sitä musiikkia, jota kirja käsittelee. Nykyään, sen sijaan, löydän kirjasta myös asioita, joista en ole aivan samaa mieltä.

Tämä ei suinkaan vähennä kirjan merkitystä mielessäni. Nytkin kirjaa selaillessani hämmästelen, kuinka tarkkoja ja kirjoitusajankohtanaan vallankumouksellisia hänen ajatuksensa ovat. Yksin hän ei ajatuksiaan liene kypsytellyt, vaan niitä on varmasti hiottu yhteistyössä muiden samaa tietä kulkeneiden visionäärien kanssa.
Harnoncourtin saapuessa Wieniin opiskelemaan 1948 oli siellä jo vanhan musiikin pioneereja, kuten urkuri Joseph Mertin, joka opasti nuoremman polven muusikoista koostuvia yhtyeitä. Gambansoittoa pidettiin amatöörien ja toistaitoisten ammattilaisten puuhasteluna, mutta tästä leimasta lannistumatta pieni joukko nuoria muusikoita kokoontui säännöllisesti gambismin merkeissä. Mertinin johdolla he asettivat itselleen kunnianhimoisia musiikillisia päämääriä. Tämän intohimon suorana seurauksena syntyi legendaarinen Concentus Musicus Wien -yhtye, sekä Harnoncourtin ja viulisti/gambisti Alice Hoffelnerin avioliitto.

Musiikkielämän valtavirta, jonka marginaalissa Harnoncourt ja muutama muu aikanaan toimi, suhtautui vanhaan musiikkiin joko välinpitämättömästi, vähätellen tai ymmärsi sen väärin. Näin voi historian valossa nyt todeta. Toisaalta pidettiin arvokkaana sitä, että Bach tai Händel saatettiin esitellä kulttuuriamme edustavina neroina. Toisaalta taas heidän musiikkinsa esittäminen konserteissa oli lähinnä kuriositeetti. Vanha musiikki ei ollut erityisen nautittavaa eikä se saanut sitä ollakaan.
Suhde aistillisuuteen musiikissa oli sotien jälkeen ongelmallinen, koska natsit olivat käyttäneet Richard Wagnerin ja Richard Straussin tunteita kiihottavaa musiikkia propagandansa välineenä. Arvostetuimmaksi nousi tämän johdosta ns. absoluuttinen musiikki. Se rajoitti musiikillista ilmaisua. Pyrittiin kauniin pinnan luomiseen ja arkkitehtooniseen jyhkeyteen. Musiikin piti olla tunnetasolla etäistä ja epämääräisen ylevää, mutta myös vaikeatajuista ja raskassoutuista eikä vähäisimmässäkään määrin viihdyttävää. Viihdemusiikki oli paitsi syntistä myös älyllisesti ja moraalisesti rappiollista, ja siksi se eristettiin pakonomaisesti konserttisalien ulkopuolelle. Mikään sisäpuolella ei saanut sitä muistuttaa. Barokin arkaaiseksi mielletty musiikki kaikkein vähiten.

"Puhuva musiikki" on ristiretkellä musiikillisen ymmärryksen puolesta. Harnoncourt ei hyväksy sitä näkemystä, että musiikkia voi ainoastaan tuntea ja kokea, ja että ymmärrys on musiikilliselle intuitiolle turmiollista. Päinvastoin. Lähestymällä kaikkia musiikkityylejä niiden erityislaadun ymmärtäen, on mahdollista kokea musiikki paitsi omasta ajallisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä käsin, myös musiikin omasta kulttuurisesta viitekehyksestä käsin. Tämä avaa mahdollisuuden valtavalle määrälle uudenlaisia musiikillisia kokemuksia. Kaikki nämä eri viitekehykset ovat nimittäin tulosta inhimillisestä kokemuksesta ja siten myös inhimillisen kokemuksen avulla vastaanotettavissa.

"Puhuva musiikki" on toisaalta myös ristiretkellä musiikin aiheuttaman tunne-elämyksen, affektin, puolesta. Musiikki saa olla aistillista ja kiihottavaa! Vauhdikkaita ja kehoa keinuttavia tansseja, aistillisia melodioita, viettelevää huilunsoittoa, paholaismaista ja taianomaista viulismia, uskonnollista pyhyyttä. Myös viihdyttäminen kuuluu musiikin arvossa pidettäviin ominaisuuksiin. Toki tapettimaista pintaa, arkaaisuutta ja arkkitehtuuria unohtamatta.
Jopa vibrato, josta jotkut ovat tehneet musiikillisen dogmin, sisältyy puhuvan musiikkin ilmaisuun. Välillä vibrato parantaa ilmaisua ja toisinaan ei. Riippuu tilanteesta. Jompaan kumpaan ääripäähän jumiutuminen on merkki arvostelukyvyn ja mielikuvituksen puutteesta. (Huom. kaikki ne yleisön jäsenet, jotka ette ymmärrä, mitä muusikoiden kiistely vibratosta on, älkää vaivautuko! Riitelyn aihe on mitätön ja mittakaava naurettava.)

Kirja on toki ainoastaan lähtökohta Harnoncourtin mittavan työn ja musiikillisen perinnön arviointiin. Hänen vaikutuksensa musiikkielämän uudistajana on ensisijassa seurausta hänen työstään kapellimestarina.

Harnoncourtin ja hänen aatetoveriensa työn tuloksena on käsityksemme kaikkien aikakausien musiikin esittämisestä (ja kokemisesta) muuttunut. Väitän, että jopa oman aikamme musiikkia esitetään Harnoncourtin ansiosta vivahteikkaammin.

Viulun käyttöliittymä

Nykyajan nuoret ovat tottuneet ottamaan uudet asiat haltuun itse. Tietokoneet ja pelikonsolit ovat helppoja lähestyä. Ne eivät mene rikki taitamattomassa käytössä ja palkitsevat onnistumisella nopeasti. Käyttöliittymän suunnittelussa matala aloituskynnys on tavoitelluimpia ominaisuuksia.

Jos jousisoittimien keksiminen jostain syystä olisi ajankohtaista vasta nyt, jäisi suunnitelma todennäköisesti työpöydän laatikkoon.
Työterveyden asiantuntijat torppaisivat suunnittelun alkuunsa. Ergonomia on kelvoton: "Näkeehän sen jo maallikkokin, että hartiat jännittyvät, ja käsien staattiset kiertoliikkeet aiheuttavat vakavan rasitusvammariskin."
Markkinointiosasto toteaisi käyttöliittymän umpisurkeaksi: "Vuosien työ alkeita opetellessa, eikä vertaisoppiminen ole mahdollista." Ei skeittausta harrastava nuoriso halua oppia asioita vanhempiensa ikätovereilta. Sehän muistuttaa koulua!

Konsolipeleissä voi vaikeustason valita itse. Kaikkien tavoite ei ole Counter Strike -kilpajoukkueeseen pääsy, mutta silti tyydyttävän pelikokemuksen voi saada samasta pelistä.
Tämäkin on viulunsoitossa vaikeaa. Aloittelevan viulistin tuottama ääni on minun mielestäni kuin vauvan jokellusta ja tunnen vaistomaisen tarpeen lausua kannustavia sanoja. Kaikki eivät koe samoin.

Klassisen musiikin ammattilaisena elän trendin mukaisesti ilmaistuna kuplassa.
Miten saisin iPhonella leikkivät lapset ja Playstationin ääressä varttuneet nuoret houkuteltua kuplani sisäpuolelle?

Kuinka saisin kuplan ulkopuolisen maailman ymmärtämään, kuinka arvokas ja sisällöltään rikas perintö meillä musiikissa on?

Miten saisin omat lapseni ymmärtämään, että monet elämässä arvokkaat asiat vaativat pitkäjänteistä, tavoitteellista työtä? Niissä palkintoa pitää malttaa odottaa ja turhautumisen jaksoja pitää jaksaa sietää.

Eikä huijauskoodeja ole netissä saatavilla.

Uusia Tuulia

Tässä olemme lähdössä 
Gamballa Karjalaan
Ilkka Heinonen, Louna Hosia, Anthony Marini, Jukka Rautasalo ja Matias Häkkinen

En musiikin alalla ylläty enää mistään. Se ei tarkoita, etten ajoittain joutuisi lapsellisen innostuksen valtaan. Toisin kuin Robert Kajanus (vai oliko se Jussi Jalas) väitti, uskon, että innostuminen ei ole rumaa.

Innostusta saavat minussa aikaan niin uudet tuttavuudet kuin kantaohjelmiston kestoklassikot. Ehkä huonomuistisuudestani on tässä hyötyä: luulen löytäväni asiat aina ensimmäistä kertaa! Aikamoinen elämys oli soittaa RSOn konsertissa viime keväänä Beethovenin ensimmäistä ja yhtäkkiä kohdata se teini-iän WAU, jonka koin Sibelius-lukion sinfoniaorkesterissa. Jotain tapahtui - en tiedä mitä tai miksi...

Kesän ajan olen ollut opiskelija. Älkää nyt luulko, että olisin taas kerran ruvennut harjoittelemaan David Popperin selloetydejä. (myönnän: sekin olisi ajankohtaista) Harmaita aivosolujani on työllistänyt 1582 painetun Piae Cantiones kokoelman häkellyttävä musiikki. Olen joutunut hämilleni fryygisen ja lyydisen kirkkosävellajin ilmaisuvoimasta, ja 20 sekuntia pitkä melodia sanoihin Parvulus nobis nascitur on nyt yksi suosikkikappaleistani!

Häpeän tunnustaa, että en ole aiemmin tutustunut kokoelmaan. Syy ei kuitenkaan ole yksin minun.

Klassisen musiikin esittäjät joutuvat kehittämään osaamistaan kapealla musiikin osa-alueella pärjätäkseen kiivaassa kilpailussa paikasta auringossa. Jollekin se on oma solistibrändi ja toiselle taas  paikka sinfoniaorkesterissa. Erikoistumiseen on vahva suositus, koska silloin voi keskittää aikansa ja energiansa päästäkseen niin lähelle absoluuttista huippulaatua kuin mahdollista. Sellistin aika menee kantarepertuaarin treenaamiseen. Energia ei oikein tahdo riittää moodien haltuunottoon.

diskanttigamba

Eero Haahti 2013

mallina Petrus Guarneri n.1660

Viime vuodenvaihteessa näin edessäpäin horisontissa tulossa monenlaisia projekteja. Piae cantiones -sovitukset jouhikolle ja gambayhtyeelle, kalevalainen runonlaulanta ja Olli Virtaperkon sarjan kantaesitys EIVÄT olleet näköpiirissä. Minut vietteli diskanttigamba, ja kevään lopulla olin taas kerran kiinnittänyt osan asunnostamme lainan pantiksi. Rakastuessahan käy niin, että mieli lähtee vaeltamaan, ja tekemisestä tulee irrationaalista ja arvaamatonta.

Niin...otsikkohan voisi tietysti olla tyhmä sanaleikki: fantastinen sopraano Tuuli Lindeberg on yksi niistä, jotka ovat uskaltautuneet kanssani tälle musiikilliselle matkalle.


P.S.
Käykääpä vilkaisemassa:

http://www.lillhannus.net/piae-cantiones/

Avanti! - "Gamballa Karjalaan" Porvoon Tuomiokirkossa 17.9.

Olli Virtaperkon kotisivu

Sinfoniaorkesteri täydentyy gambasektiolla

Atsuko gives tenor a hug

Opiskeluaikana en paljoa perustanut työstä sinfoniaorkesterissa. Se oli yhtä kuin henkinen kuolema ja ammatillinen kadotus. Opettajani Sibelius-Akatemiassa eivät hekään kollegoistaan orkesterissa liiemmin hyvää puhuneet. Piti olla solisti ja professori, jotta otettiin todesta. Solistiksi kelpasi, jos esitti kuuluisia konserttoja ja klassisia sonaatteja.

Päädyin marginaaliin. Ensin Helsingin Juniorjousien kautta Helsingin Kamarijousiin, jota hallinnoimme nuoruuden innolla itse, ja sitten Avantiin. Helsingin Kamarijouset suuntasi monen jäsenensä kunnianhimon periodimusisointiin. Avanti taas tahollaan aikamme musiikkiin. Näistä ajattelin askarrella itselleni ammatin.

Huomasin olevani kiinnostunut kaikesta mihin olin päässyt osalliseksi – paitsi niistä soittotuntien konsertoista. Ajattelin tähdätä free lanceriksi ja toimia kaikenlaisen (klassisen konsertti)musiikin spesialistina. Lähdin opiskelemaan sellonsoittoa Itä-Berliiniin, ja koska tiesin kyllästyväni romantiikan konserttojen jauhamiseen, otin mukaan myös diskanttigamban. Gambansoiton olin saanut sivuaineeksi Sibelius-Akatemiassa, ja Spirit of Gambo -yhtyeen olimme kavereiden kanssa perustaneet pari vuotta aiemmin.

Periodimusisointi ja gambansoitto avasivat yllättäen ovia. Ei kuuluisuuteen tai maallisen mammonan haalimiseen, mutta samanmielisten seuraan kaikkialla minne menin. Ja tulihan niitä keikkojakin sittemmin.

Opintojen jälkeen (ja jo niiden aikana) otin tuntumaa arkeen suihkukoneaikakauden duunarina. Avantin ja muutaman ulkolaisen yhtyeen jäsenenä matkapäiviä tuli 90-luvulla parhaimmillaan yli 150 vuodessa. Eikä majoitus aina ollut Sheraton-hotellissa. Palkkaa maksettiin vain työpäivistä ja sairaslomaa ei tunnettu: kuumeisena lentokentälle, buranan voimalla konserttilavalle, jet lag -tokkurassa japanilaisella luotijunalla kohti tuntematonta jne. Mutta unohtumattomia hienoja hetkiä oli myös paljon.

Noiden vuosien aikana mietin usein: ”Entä kymmenen vuoden päästä?” Perhe? (Harvoilla niissä yhtyeissä oli kotiasiat kunnossa...) Voisin valita asuinpaikaksi Amsterdamin, Pariisin, Bremenin tai vaikkapa Berliinin, mutta haaveilisinko sitten kuitenkin aina muuttavani takaisin Suomeen. Loputon kiertue-elämä ei ollut minun juttuni, joten tulin maitojunalla kotiin.

Sain paikan Radion Sinfoniaorkesterista kolmekymppisenä vuonna 1996. Aluksi olin puoliviralla. Free lancerin vaisto huusi takaraivossa koko ajan: ”Et voi jättää toimeentuloasi vain yhden kortin varaan!”. Olin sitä paitsi antanut jo koko käden periodimusisoinnille ja toisen aikamme musiikille. Sydän vaati jatkamaan työtä molempien puolesta – RSOn ulkopuolella.

RSOiin tuli vähitelleen lisää samanmielisiä. Uusi musiikki ei ollut enää kirosana ja Mozart kuulosti jo aika viriililtä. Barokkimusiikki alkoi elää ja teimme kokeiluja barokkijousilla. Oikeastaan ei ollut enää yhtä elämää sinfoniaorkesterissa ja toista sen ulkopuolella.

Pari viikkoa sitten RSO ennakkoluulottomasti perehtyi kaikkein vaikeimman vanhan musiikin tyylin esittämiseen soittamalla Jean-Baptiste Lullyn oopperaa. En muista, koska olen viimeksi soittanut Lullyn musiikkia, tai montako kertaa Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on hänen musiikkiaan isolla kokoonpanolla esitetty.

Millä voisimme sinfoniaorkesterissa vielä haastaa itsemme ja yleisömme?

Yleisradion orkesterina esiinnymme eri medioiden välityksellä suuremmalle yleisölle kuin mikään muu orkesteri Suomessa. Väkilukuun suhteutettuna olemme omalla kulttuuri- ja kielialueellamme ehkä maailman vaikutusvaltaisin mielipiteenmuokkaaja sinfoniaorkestereiden joukossa. Meillä on valta ja vastuu sekä valistaa (ja vähän viihdyttääkin:-) yleisöämme, että vaalia maailman rikkainta kulttuurista perintöä.

Työnantajamme ei voi meiltä muusikoilta edellyttää, että opettelisimme soittamaan entuudestaan meille vieraita soittimia. Viola da gamba -yhtyettä ei siis ole sinfoniaorkesterin yleisölle aiemmin voitu esitellä. Nyt sen teemme. Minä ja kolme kolleegaani olemme luoneet sinfoniaorkesterin sisälle marginaali-ilmiön, joka on ainut laatuaan maailmassa: sinfoninen gambayhtye.

Maailmaa ei muuteta yhdessä yössä, mutta sinfoniaorkesterin pitää kyetä uudistumaan jokaisen muusikkosukupolven aikana perustellakseen olemassaolonsa.


Teksti on kirjoitettu Suomen vanhan musiikin liiton pyynnöstä, ja julkaistaan myös heidän kotisivullaan www.svamuli.fi

Hyvä Yleisö

Muusikon ammattietiikka sisältää yhden säännön, joka opitaan varhain ja josta ei jousteta ikinä: kaikki keikat vedetään täysillä. Esiinnytään sille yleisölle, joka on saapunut paikalle. Siis vaikka yleisönä olisi yksi henkilö - hän, joka toimii samalla myös paikan vahtimestarina.

Avantin alkuvuosina opin myös sen, että yleisömenestys on hyvä, jos kuulijoita on enemmän kuin esiintyjiä. Jos tilanne on päinvastainen, todetaan, että nyt käy hyvin, mikäli yleisön ja esiintyjien välille syntyy joukkotappelu. Avantin ohjelmisto luo usein paremmat edellytykset jälkimmäiseen, emmekä aio musiikillisia painotuksiamme muuttaa.

Näitä pohtiessa vartuin, ja ehdin monen vuoden ajan vakiintua myös RSOn riveihin, kunnes eräänä päivänä Helsinki päivitti konserttielämänsä.

Meille muusikoille muutto oikeaan musiikkitaloon mullistaa aina maailman. Miksi?

Syy on Yleisö.

Te, me, minun vanhempani, koululaisryhmät, sukulaisia tapaamaan tulleet vieraat, kausikorttilaiset, kaupunkilaisrouvat, kriitikot, säveltäjät, kansanedustajat, kirvesmiehet, kuorolaulua harrastavat peruskoulun opettajat, maanviljelijät, opiskelijat, leipurit, sairaanhoitajat...

Ennen aikaa Helsingin Musiikkitalossa oli raivokkaasti suosiotaan osoittava yleisö minulle harvoin kohdalle osuva ilmiö. Pääsin kokemaan sen lähinnä kiertueilla. Joskus myös musiikkifestivaaleilla. Nyt on syntynyt nouseva kierre. Kuulemme (aina vain laajenevan!) yleisön riemuitsevan kuulemastaan konsertista joka niemen nokassa ja saarelmassa - musiikkitaloissa ympäri Suomen.

Tunne siitä, että musiikki sulkee sisäänsä meidät kaikki - esittäjät ja yleisön - on erityinen. Solistien taituruus, orkestereihin latautunut voima, kapellimestarien karisma, säveltäjien nerokkuus ja yleisön suosionosoitukset ovat yksi kokonaisuus, johon me muusikot työviikkomme aikana valmistaudumme, ja me yleisön jäsenet virittäydymme kulkiessamme ulko-ovien läpi kaduilta ja toreilta kohti alkavaa konserttia.

Ilman yleisöä me muusikot olemme kuin buddhalaisia munkkeja eristäytyneinä orkesteriharjoitusten kurinalaisuuteen ja partituurien opiskeluun. Me varjelemme musiikkia sammumiselta, mutta yleisö on se toimija, joka puhaltaa hiljaa kytevän musiikin hiillokseen ja saa sen leimahtamaan liekkeihin.

Nostakaamme suomalaisen konserttiyleisön malja!

An Ode To True Musicianship

Phantasm
Mikko Perkola, Markku Luolajan-Mikkola, Laurence Dreyfus

Jonathan Manson

Usually mornings are not exciting - at least not in a positive way. Today was different.

As a part of a conference organized by the Sibelius Academy at Musiikkitalo this Friday at 10 before noon begun an exceptional performance by an exceptional musician: master of the viol Laurence Dreyfus. And yes, I won't forget to mention that he was accompanied by two gentlemen that I'm honored to know very well: Markku Luolajan-Mikkola and Mikko Perkola. Both virtuosos on this sweetest of instruments as well. Bravo!

By any musical standards alone this would've stood above all experiences I've had in concerts during my life. But it was more than that. It was an intimate yet powerful tour de force of reason guiding emotion.

This, I think, is the only sound way to approach pieces of music as a performing artist (or preferably 'music sharing artist' as I would rephrase it after Mr. Dreyfus's own example). The mythical 'inspiration', that has been supposed to be guiding performing artists, has resulted in a multitude of performances and recordings copying each other and not communicating with the original idea of the composer (or cultural context of the composer) at all. Nor has it communicated with the audience.

Musicians claiming to be guided by this mystical force (and being truly charismatic!) are unfortunately guilty of shrinking the sphere of musical expression. Different time periods have ended up sounding similar, different genres sounding similar (resembling the operas by Richard Wagner) and the pieces of music composed by some of the most brilliant minds in the history of mankind, have been reduced into being vehicles of too many of the performers of today. Just because being charismatic (performing) has been the goal, and communicating (sharing) hasn't!

And here comes the paradox: Mr. Dreyfus was talking about the guilt he has experienced while wandering beyond the boundaries of period musicianship into the uncertain grounds of intuition and personal taste. What am I writing about his reason guiding his emotion then?

Well. In the end musical expression always becomes a question of personal taste. There is no way around this.

I do claim having some insight to the particular repertoire (please forgive me my arrogance!) that was performed this Friday morning, which was music for a consort of viols from 17th century England. Both my intelligence and my heart were deeply moved!
Both were moved by the composers' intimate thoughts that were mediated pure and balanced, and by the performer's attitudes towards them. The latter demonstrated not only in the playing but in the speech by Mr. Dreyfus also.

In our profession one has to learn to be satisfied by a good enough guess instead of certainty. But a good guess doesn't come like a win in lottery. You have to try to find out the truth first. Then comes the leap into the unknown. Frightening business...

Thank you for doing that leap today Larry!

Ryhdyin laatimaan musiikillista testamenttiani

Hyvät lukijani,

Olen laiminlyönyt tätä blogia kesän ajan. Pahoittelen! Minulle tuli este.

Viikko ennen Juhannusta ryhdyin harjoittelemaan Johann Sebastian Bachin viidettä soolosellosarjaa konserttia varten, mutta homma lähti lapasesta. Harjoittelu vei minut syvälle siihen musiikilliseen mikrokosmokseen, jonka Bachin kuusi sarjaa soolosellolle muodostavat, enkä ole vielä päässyt sieltä ulos. Pelkään pahoin, että tila on peruuttamaton - tai siitä vapautuksen tuo vasta itse kuolema.

Älkää huolestuko! En suunnittele kuolevani pian: päivastoin. Olen kuluneen kesän aikana kokenut muutamia sellaisia musiikillisen ymmärryksen hetkiä, että mikään aikaisempi ei vertaudu lähellekään niitä. Kiitos Bach!

Enhän minä ensimmäistä kertaa tätä sellistien Raamattua nyt ole tavaillut. Olen esittänyt sarjoja elämäni aikana lukuisia kertoja, mutta jokin sisälläni on tähän mennessä ollut epämukavasti poikittain.

Muutama ulkoinen este on poistunut. Löysin kolme vuotta takaperin itselleni vihdoin tarpeeksi laadukkaan soittimen. (Josta lainalyhennyksiä maksan varmaankin yhtä kauan kuin näitä elinpäiviä piisaa) Ehdin siis toimia ammatissa lähes 30 vuotta ennen kuin tämä este kohdallani poistui. Käytössäni on myös viimeiset kaksi vuotta ollut todella hyvä barokkijousi. Ilman näitä ei Bachin soitto sellistiltä suju.

Pari käsieni toiminnallista puutetta olen myös onnistunut kiertämään. Olen mm. vaihtanut sellisteille tyypillisen jousikäden otteen ja soitan nykyään kuten basistit pitäen jousen alapuolelta kiinni. Vihdoin saan sellosta ulos sen äänen, jonka olen mielessäni kuullut teini-ikäisestä lähtien. Mikä autuus ja onni!


Lopuksi minun on lausuttava julki kiitollisuuteni ystävälleni cembalisti Matias Häkkiselle, joka kuunteli viitossarjani muutama päivä ennen esitystä. Joskus muutama hyvin harkittu sana voi mullistaa maailman - tai ainakin musiikillisen mikrokosmoksen.