Sinfoniaorkesteri täydentyy gambasektiolla

Atsuko gives tenor a hug

Opiskeluaikana en paljoa perustanut työstä sinfoniaorkesterissa. Se oli yhtä kuin henkinen kuolema ja ammatillinen kadotus. Opettajani Sibelius-Akatemiassa eivät hekään kollegoistaan orkesterissa liiemmin hyvää puhuneet. Piti olla solisti ja professori, jotta otettiin todesta. Solistiksi kelpasi, jos esitti kuuluisia konserttoja ja klassisia sonaatteja.

Päädyin marginaaliin. Ensin Helsingin Juniorjousien kautta Helsingin Kamarijousiin, jota hallinnoimme nuoruuden innolla itse, ja sitten Avantiin. Helsingin Kamarijouset suuntasi monen jäsenensä kunnianhimon periodimusisointiin. Avanti taas tahollaan aikamme musiikkiin. Näistä ajattelin askarrella itselleni ammatin.

Huomasin olevani kiinnostunut kaikesta mihin olin päässyt osalliseksi – paitsi niistä soittotuntien konsertoista. Ajattelin tähdätä free lanceriksi ja toimia kaikenlaisen (klassisen konsertti)musiikin spesialistina. Lähdin opiskelemaan sellonsoittoa Itä-Berliiniin, ja koska tiesin kyllästyväni romantiikan konserttojen jauhamiseen, otin mukaan myös diskanttigamban. Gambansoiton olin saanut sivuaineeksi Sibelius-Akatemiassa, ja Spirit of Gambo -yhtyeen olimme kavereiden kanssa perustaneet pari vuotta aiemmin.

Periodimusisointi ja gambansoitto avasivat yllättäen ovia. Ei kuuluisuuteen tai maallisen mammonan haalimiseen, mutta samanmielisten seuraan kaikkialla minne menin. Ja tulihan niitä keikkojakin sittemmin.

Opintojen jälkeen (ja jo niiden aikana) otin tuntumaa arkeen suihkukoneaikakauden duunarina. Avantin ja muutaman ulkolaisen yhtyeen jäsenenä matkapäiviä tuli 90-luvulla parhaimmillaan yli 150 vuodessa. Eikä majoitus aina ollut Sheraton-hotellissa. Palkkaa maksettiin vain työpäivistä ja sairaslomaa ei tunnettu: kuumeisena lentokentälle, buranan voimalla konserttilavalle, jet lag -tokkurassa japanilaisella luotijunalla kohti tuntematonta jne. Mutta unohtumattomia hienoja hetkiä oli myös paljon.

Noiden vuosien aikana mietin usein: ”Entä kymmenen vuoden päästä?” Perhe? (Harvoilla niissä yhtyeissä oli kotiasiat kunnossa...) Voisin valita asuinpaikaksi Amsterdamin, Pariisin, Bremenin tai vaikkapa Berliinin, mutta haaveilisinko sitten kuitenkin aina muuttavani takaisin Suomeen. Loputon kiertue-elämä ei ollut minun juttuni, joten tulin maitojunalla kotiin.

Sain paikan Radion Sinfoniaorkesterista kolmekymppisenä vuonna 1996. Aluksi olin puoliviralla. Free lancerin vaisto huusi takaraivossa koko ajan: ”Et voi jättää toimeentuloasi vain yhden kortin varaan!”. Olin sitä paitsi antanut jo koko käden periodimusisoinnille ja toisen aikamme musiikille. Sydän vaati jatkamaan työtä molempien puolesta – RSOn ulkopuolella.

RSOiin tuli vähitelleen lisää samanmielisiä. Uusi musiikki ei ollut enää kirosana ja Mozart kuulosti jo aika viriililtä. Barokkimusiikki alkoi elää ja teimme kokeiluja barokkijousilla. Oikeastaan ei ollut enää yhtä elämää sinfoniaorkesterissa ja toista sen ulkopuolella.

Pari viikkoa sitten RSO ennakkoluulottomasti perehtyi kaikkein vaikeimman vanhan musiikin tyylin esittämiseen soittamalla Jean-Baptiste Lullyn oopperaa. En muista, koska olen viimeksi soittanut Lullyn musiikkia, tai montako kertaa Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on hänen musiikkiaan isolla kokoonpanolla esitetty.

Millä voisimme sinfoniaorkesterissa vielä haastaa itsemme ja yleisömme?

Yleisradion orkesterina esiinnymme eri medioiden välityksellä suuremmalle yleisölle kuin mikään muu orkesteri Suomessa. Väkilukuun suhteutettuna olemme omalla kulttuuri- ja kielialueellamme ehkä maailman vaikutusvaltaisin mielipiteenmuokkaaja sinfoniaorkestereiden joukossa. Meillä on valta ja vastuu sekä valistaa (ja vähän viihdyttääkin:-) yleisöämme, että vaalia maailman rikkainta kulttuurista perintöä.

Työnantajamme ei voi meiltä muusikoilta edellyttää, että opettelisimme soittamaan entuudestaan meille vieraita soittimia. Viola da gamba -yhtyettä ei siis ole sinfoniaorkesterin yleisölle aiemmin voitu esitellä. Nyt sen teemme. Minä ja kolme kolleegaani olemme luoneet sinfoniaorkesterin sisälle marginaali-ilmiön, joka on ainut laatuaan maailmassa: sinfoninen gambayhtye.

Maailmaa ei muuteta yhdessä yössä, mutta sinfoniaorkesterin pitää kyetä uudistumaan jokaisen muusikkosukupolven aikana perustellakseen olemassaolonsa.


Teksti on kirjoitettu Suomen vanhan musiikin liiton pyynnöstä, ja julkaistaan myös heidän kotisivullaan www.svamuli.fi

Hyvä Yleisö

Muusikon ammattietiikka sisältää yhden säännön, joka opitaan varhain ja josta ei jousteta ikinä: kaikki keikat vedetään täysillä. Esiinnytään sille yleisölle, joka on saapunut paikalle. Siis vaikka yleisönä olisi yksi henkilö - hän, joka toimii samalla myös paikan vahtimestarina.

Avantin alkuvuosina opin myös sen, että yleisömenestys on hyvä, jos kuulijoita on enemmän kuin esiintyjiä. Jos tilanne on päinvastainen, todetaan, että nyt käy hyvin, mikäli yleisön ja esiintyjien välille syntyy joukkotappelu. Avantin ohjelmisto luo usein paremmat edellytykset jälkimmäiseen, emmekä aio musiikillisia painotuksiamme muuttaa.

Näitä pohtiessa vartuin, ja ehdin monen vuoden ajan vakiintua myös RSOn riveihin, kunnes eräänä päivänä Helsinki päivitti konserttielämänsä.

Meille muusikoille muutto oikeaan musiikkitaloon mullistaa aina maailman. Miksi?

Syy on Yleisö.

Te, me, minun vanhempani, koululaisryhmät, sukulaisia tapaamaan tulleet vieraat, kausikorttilaiset, kaupunkilaisrouvat, kriitikot, säveltäjät, kansanedustajat, kirvesmiehet, kuorolaulua harrastavat peruskoulun opettajat, maanviljelijät, opiskelijat, leipurit, sairaanhoitajat...

Ennen aikaa Helsingin Musiikkitalossa oli raivokkaasti suosiotaan osoittava yleisö minulle harvoin kohdalle osuva ilmiö. Pääsin kokemaan sen lähinnä kiertueilla. Joskus myös musiikkifestivaaleilla. Nyt on syntynyt nouseva kierre. Kuulemme (aina vain laajenevan!) yleisön riemuitsevan kuulemastaan konsertista joka niemen nokassa ja saarelmassa - musiikkitaloissa ympäri Suomen.

Tunne siitä, että musiikki sulkee sisäänsä meidät kaikki - esittäjät ja yleisön - on erityinen. Solistien taituruus, orkestereihin latautunut voima, kapellimestarien karisma, säveltäjien nerokkuus ja yleisön suosionosoitukset ovat yksi kokonaisuus, johon me muusikot työviikkomme aikana valmistaudumme, ja me yleisön jäsenet virittäydymme kulkiessamme ulko-ovien läpi kaduilta ja toreilta kohti alkavaa konserttia.

Ilman yleisöä me muusikot olemme kuin buddhalaisia munkkeja eristäytyneinä orkesteriharjoitusten kurinalaisuuteen ja partituurien opiskeluun. Me varjelemme musiikkia sammumiselta, mutta yleisö on se toimija, joka puhaltaa hiljaa kytevän musiikin hiillokseen ja saa sen leimahtamaan liekkeihin.

Nostakaamme suomalaisen konserttiyleisön malja!

An Ode To True Musicianship

Phantasm
Mikko Perkola, Markku Luolajan-Mikkola, Laurence Dreyfus

Jonathan Manson

Usually mornings are not exciting - at least not in a positive way. Today was different.

As a part of a conference organized by the Sibelius Academy at Musiikkitalo this Friday at 10 before noon begun an exceptional performance by an exceptional musician: master of the viol Laurence Dreyfus. And yes, I won't forget to mention that he was accompanied by two gentlemen that I'm honored to know very well: Markku Luolajan-Mikkola and Mikko Perkola. Both virtuosos on this sweetest of instruments as well. Bravo!

By any musical standards alone this would've stood above all experiences I've had in concerts during my life. But it was more than that. It was an intimate yet powerful tour de force of reason guiding emotion.

This, I think, is the only sound way to approach pieces of music as a performing artist (or preferably 'music sharing artist' as I would rephrase it after Mr. Dreyfus's own example). The mythical 'inspiration', that has been supposed to be guiding performing artists, has resulted in a multitude of performances and recordings copying each other and not communicating with the original idea of the composer (or cultural context of the composer) at all. Nor has it communicated with the audience.

Musicians claiming to be guided by this mystical force (and being truly charismatic!) are unfortunately guilty of shrinking the sphere of musical expression. Different time periods have ended up sounding similar, different genres sounding similar (resembling the operas by Richard Wagner) and the pieces of music composed by some of the most brilliant minds in the history of mankind, have been reduced into being vehicles of too many of the performers of today. Just because being charismatic (performing) has been the goal, and communicating (sharing) hasn't!

And here comes the paradox: Mr. Dreyfus was talking about the guilt he has experienced while wandering beyond the boundaries of period musicianship into the uncertain grounds of intuition and personal taste. What am I writing about his reason guiding his emotion then?

Well. In the end musical expression always becomes a question of personal taste. There is no way around this.

I do claim having some insight to the particular repertoire (please forgive me my arrogance!) that was performed this Friday morning, which was music for a consort of viols from 17th century England. Both my intelligence and my heart were deeply moved!
Both were moved by the composers' intimate thoughts that were mediated pure and balanced, and by the performer's attitudes towards them. The latter demonstrated not only in the playing but in the speech by Mr. Dreyfus also.

In our profession one has to learn to be satisfied by a good enough guess instead of certainty. But a good guess doesn't come like a win in lottery. You have to try to find out the truth first. Then comes the leap into the unknown. Frightening business...

Thank you for doing that leap today Larry!

Ryhdyin laatimaan musiikillista testamenttiani

Hyvät lukijani,

Olen laiminlyönyt tätä blogia kesän ajan. Pahoittelen! Minulle tuli este.

Viikko ennen Juhannusta ryhdyin harjoittelemaan Johann Sebastian Bachin viidettä soolosellosarjaa konserttia varten, mutta homma lähti lapasesta. Harjoittelu vei minut syvälle siihen musiikilliseen mikrokosmokseen, jonka Bachin kuusi sarjaa soolosellolle muodostavat, enkä ole vielä päässyt sieltä ulos. Pelkään pahoin, että tila on peruuttamaton - tai siitä vapautuksen tuo vasta itse kuolema.

Älkää huolestuko! En suunnittele kuolevani pian: päivastoin. Olen kuluneen kesän aikana kokenut muutamia sellaisia musiikillisen ymmärryksen hetkiä, että mikään aikaisempi ei vertaudu lähellekään niitä. Kiitos Bach!

Enhän minä ensimmäistä kertaa tätä sellistien Raamattua nyt ole tavaillut. Olen esittänyt sarjoja elämäni aikana lukuisia kertoja, mutta jokin sisälläni on tähän mennessä ollut epämukavasti poikittain.

Muutama ulkoinen este on poistunut. Löysin kolme vuotta takaperin itselleni vihdoin tarpeeksi laadukkaan soittimen. (Josta lainalyhennyksiä maksan varmaankin yhtä kauan kuin näitä elinpäiviä piisaa) Ehdin siis toimia ammatissa lähes 30 vuotta ennen kuin tämä este kohdallani poistui. Käytössäni on myös viimeiset kaksi vuotta ollut todella hyvä barokkijousi. Ilman näitä ei Bachin soitto sellistiltä suju.

Pari käsieni toiminnallista puutetta olen myös onnistunut kiertämään. Olen mm. vaihtanut sellisteille tyypillisen jousikäden otteen ja soitan nykyään kuten basistit pitäen jousen alapuolelta kiinni. Vihdoin saan sellosta ulos sen äänen, jonka olen mielessäni kuullut teini-ikäisestä lähtien. Mikä autuus ja onni!


Lopuksi minun on lausuttava julki kiitollisuuteni ystävälleni cembalisti Matias Häkkiselle, joka kuunteli viitossarjani muutama päivä ennen esitystä. Joskus muutama hyvin harkittu sana voi mullistaa maailman - tai ainakin musiikillisen mikrokosmoksen.

Näin Barbara Hanniganin livenä!

Tapahtui vuosituhannen alkuvuosina. Nälkä ajoi minut ravintolaan Oopperataloa vastapäätä.

Asetuin pöytään muiden asiakkaiden tapaan ja tilasin annoksen kuhaa valkoviinikastikkeessa. Ryhdyin näpelöimään nokialaistani juttukumppanin puutteessa, mutta viereisestä pöydästä kantautuva englanninkielinen keskustelu häiritsi matopeliin keskittymistä pahasti.

Karismaattinen ja viehättävä nainen vinosti minua vastapäätä sanoi miespuoliselle seuralaiselleen:

-Olet siis sellisti Radion Sinfoniaorkesterissa?
-Juu olen.
-Mahdoimmeko tavata joitakin vuosia sitten, kun lauloin orkesterinne solistina?
-Jaa - enpä kyllä muista. Saatoin olla isyyslomalla juuri silloin.
-Esa-Pekka johti...
-Hmm. Yleensä muistan kaikki hänen periodinsa varsin hyvin...
-Lauloin aarian Ligetin oopperasta Le Grand Macabre
-Ligetinkin muistan yleensä, mutta olin varmaan tosiaankin pois tuon viikon.
-Minun esiintymisasuuni kuului musta nahkatakki, nahkainen minihame ja koppalakki...
-Hetkinen...
-Ja minulla oli kädessäni nahkaruoska...
-Hei, tottakai minä SINUT muistan...
(Hetken hiljaisuus)

Sitten nainen jatkoi:
-Meidän Boccherini-harjoituksemme tänään oli muuten tosi tehokas! Konsertista tulee varmasti onnistunut. Toivottavasti Avanti! vetää salin täyteen.
-Juu - toivotaan niin.

Kuha oli oikein maukasta.

Absoluuttista kesämusiikkia

Luonnon Voima

Eka kerta jännitti. Ei siis ihme, että yhteiselo luokkahuoneessa johti käsirysyyn keskellä yötä. En ole sittemmin tapellut - trumpetistin kanssa - musiikkileirillä...

Leiri sujui sen jälkeen muuten oikein hienosti, mutta nujakassa venäyttämäni peukalo teki soittamisen miltei mahdottomaksi.

Monta muistoa rikkaampana palasin leiriltä kotiin.

Seuraavana kesänä suuntasin taas musiikkileirille. Osasin sellonsoitossa jo pari temppua enemmän, mutta Väinö Raition teoksessa laulajalle ja pienyhtyeelle ei tarvittu yhtäkään niistä. Olisi tarvittu kvarttiflageoletteja, atonaalista solfaa ja taito soittaa kvintoli. Paavo Pohjolan kärsivällisyys tuotti tulosta, ja olin mukana teoksen esityksessä. Jännitti julmasti, mutta silloin olikin oikein hyvä hetki oppia tuntemaan muusikon vihollinen. Myöhemmin olen osannut tyynesti tuijottaa pelkoani takaisin silmiin - satoja kertoja.

Vääjäämättömästi alkoi kulku kohti sitä hetkeä, jolloin kirjoitan tätä musiikillista blogia.

Ihan aluksi musiikki sykki sisälläni harvakseltaan ja virta vei hädin tuskin huomattavalla vauhdilla. Tuskin ymmärsin minkä luonnonvoiman olin sisälleni päästänyt. Seuraavassa hetkessä olikin jo myöhäistä pysähtyä miettimään.

Samanmielisten seura. Brahmsin musiikissa lauantai-iltana koettu huuma ja kesäisen niityn tuoksu. Bachista maanantaiaamuna punoittavat silmät. Katumus ja asteikkojen avulla saatu sovitus. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina luotu syvällinen suhde Schubertin pianotrioon ja Mendelssohnin oktettoon. Sunnuntaiaamun saarnana Beethovenin (hyvin myöhäinen) jousikvartetto (ynnä päänsärky). Schönbergin kesäyön kirkkaudessa kuiskattu tunnustus ja hurmio...

Näin syntynyt suhde on jo kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä, enkä ole sitä koskaan katunut.

Oliko Sokrateella vahva brändi? Entä Martti Talvelan ethos...

Mythos

Jouduin tilille sanavalinnastani. Käytin blogissani sanaa eetos, ja minua pyydettiin selittämään mitä tuolla sanalla tarkoitan. Mietin asiaa kaksi viikkoa ja uskaltauduin sitten vastaamaan, että eetoksen mukainen toiminta on epäitsekästä ja johonkin yhteisön hyvänä pitämään päämäärään pyrkivää. Sitten turvauduin wikipediaan.

Siellä kiinnostuin erityisesti siitä, mitä sana ethos retoriikan yhteydessä tarkoittaa.

Aristoteleen mukaan se on yksi kolmesta puhujan käytössä olevasta suostuttelun keinosta. Kaksi muuta ovat pathos, joka on kuulijan suostuttelua vetoamalla hänen tunteisiinsa ja logos, joka on taito perustella kantansa aukottomasti.

Ethos on sitä, minkä kuulija puhujasta ennakolta tietää. (Nykyään tässä merkityksessä käytettäisiin varmaankin sanaa brändi. Brändi tosin käsittää myös kaiken yleiseen vaikutelmaan liittyvän, kuten ulkonäön, ja käsitteenä se on luotu alunperin, jotta ilmiöille ja ihmisille voidaan määrittää rahallinen arvo.) Onko puhuja hyvämaineinen; pidetäänkö häntä asiantuntevana; ovatko hänen kannattajansa aina voineet kävellä agoralla pää pystyssä: "Häneen uskoimme ja olemme elämässä sittemmin menestyneet!".

Musiikin esittäjän tarkasteluun ethos avaa mielenkiintoisen näkökulman. Voiko esittäjän aiempien esitysten/levytysten kuulijassa aikaansaama ennakko-odotus korvata puutteet musiikillisessa käsityötaidossa? Tai voiko hyvä esitys jäädä vaille ansaitsemaansa arvostusta ainoastaan siksi, että esiintyjä on yleisölle ennalta tuntematon?

Normaalisti muusikoiden edellytetään olevan moitteettomia sävelpuhtaudessa ja yhteissoitossa, eikä hyvässä esityksessä yleensä ole (kovin suurta määrää:-D) vääriä nuotteja. Myös kokonaismuodon hallinta ja jäsentely vaatii tarkkuutta dynamiikassa, tempoissa ja soittimien välisessä balanssissa. Tämän kuulija aistii tasapainona, mutta myös suorana tunnekokemuksen vahvistumisena.
Lisäksi esittäjältä edellytetään kykyä välittää sävellyksen erilaiset affektit eli tunnetason tapahtumat.

Nämä ovat musiikkiesityksen logos ja pathos.

Toisinaan taas yleisö tuntuu reagoivan muuhun kuin kuulemaansa - tai ainakin vastaanotto perustuu muuhun kuin edellä mainittuihin, yleisesti arvossa pidettyihin musiikillisen esityksen perushyveisiin.

Näin on usein varsinkin silloin, kun esiintyjä on iäkäs ja pitkän uran tehnyt veteraani. Ääni on ehkä jo hieman väsynyt, intonaatio epätarkka tai tunteen palo vähäistä, mutta vastaanottajalla on aivan erityinen tarve tulla kosketetuksi.

Onko musiikkielämyksessä tällöin kyse kuulijan kuvittelusta tai arvostelukyvyn puutteesta (jolloin musiikkikokemuksen arvon määrää konserttilipusta maksettu hinta), vai välittyykö musiikillinen sisältö esittäjältä kuulijoille ilman, että kitka musisoinnissa haittaa?
Perustuuko konsertin menestys mainosmiesten luomaan brändiin, vai saako yleisö syvällisen taidekokemuksen, koska taiteilijan ethos on niin vahva?

Martti Talvelasta hänen hienon uransa loppupuolella olen kuullut usean (arvostelukykyisen) ihmisen puhuvan erityisellä tavalla:
Suurenmoinen, vaikka...
Epäpuhdasta, mutta silti...

Totuuden tavoittelu on joskus turhaa.

Eikä musiikki ole tiedettä.