Sinfoniaorkesteri täydentyy gambasektiolla

Atsuko gives tenor a hug

Opiskeluaikana en paljoa perustanut työstä sinfoniaorkesterissa. Se oli yhtä kuin henkinen kuolema ja ammatillinen kadotus. Opettajani Sibelius-Akatemiassa eivät hekään kollegoistaan orkesterissa liiemmin hyvää puhuneet. Piti olla solisti ja professori, jotta otettiin todesta. Solistiksi kelpasi, jos esitti kuuluisia konserttoja ja klassisia sonaatteja.

Päädyin marginaaliin. Ensin Helsingin Juniorjousien kautta Helsingin Kamarijousiin, jota hallinnoimme nuoruuden innolla itse, ja sitten Avantiin. Helsingin Kamarijouset suuntasi monen jäsenensä kunnianhimon periodimusisointiin. Avanti taas tahollaan aikamme musiikkiin. Näistä ajattelin askarrella itselleni ammatin.

Huomasin olevani kiinnostunut kaikesta mihin olin päässyt osalliseksi – paitsi niistä soittotuntien konsertoista. Ajattelin tähdätä free lanceriksi ja toimia kaikenlaisen (klassisen konsertti)musiikin spesialistina. Lähdin opiskelemaan sellonsoittoa Itä-Berliiniin, ja koska tiesin kyllästyväni romantiikan konserttojen jauhamiseen, otin mukaan myös diskanttigamban. Gambansoiton olin saanut sivuaineeksi Sibelius-Akatemiassa, ja Spirit of Gambo -yhtyeen olimme kavereiden kanssa perustaneet pari vuotta aiemmin.

Periodimusisointi ja gambansoitto avasivat yllättäen ovia. Ei kuuluisuuteen tai maallisen mammonan haalimiseen, mutta samanmielisten seuraan kaikkialla minne menin. Ja tulihan niitä keikkojakin sittemmin.

Opintojen jälkeen (ja jo niiden aikana) otin tuntumaa arkeen suihkukoneaikakauden duunarina. Avantin ja muutaman ulkolaisen yhtyeen jäsenenä matkapäiviä tuli 90-luvulla parhaimmillaan yli 150 vuodessa. Eikä majoitus aina ollut Sheraton-hotellissa. Palkkaa maksettiin vain työpäivistä ja sairaslomaa ei tunnettu: kuumeisena lentokentälle, buranan voimalla konserttilavalle, jet lag -tokkurassa japanilaisella luotijunalla kohti tuntematonta jne. Mutta unohtumattomia hienoja hetkiä oli myös paljon.

Noiden vuosien aikana mietin usein: ”Entä kymmenen vuoden päästä?” Perhe? (Harvoilla niissä yhtyeissä oli kotiasiat kunnossa...) Voisin valita asuinpaikaksi Amsterdamin, Pariisin, Bremenin tai vaikkapa Berliinin, mutta haaveilisinko sitten kuitenkin aina muuttavani takaisin Suomeen. Loputon kiertue-elämä ei ollut minun juttuni, joten tulin maitojunalla kotiin.

Sain paikan Radion Sinfoniaorkesterista kolmekymppisenä vuonna 1996. Aluksi olin puoliviralla. Free lancerin vaisto huusi takaraivossa koko ajan: ”Et voi jättää toimeentuloasi vain yhden kortin varaan!”. Olin sitä paitsi antanut jo koko käden periodimusisoinnille ja toisen aikamme musiikille. Sydän vaati jatkamaan työtä molempien puolesta – RSOn ulkopuolella.

RSOiin tuli vähitelleen lisää samanmielisiä. Uusi musiikki ei ollut enää kirosana ja Mozart kuulosti jo aika viriililtä. Barokkimusiikki alkoi elää ja teimme kokeiluja barokkijousilla. Oikeastaan ei ollut enää yhtä elämää sinfoniaorkesterissa ja toista sen ulkopuolella.

Pari viikkoa sitten RSO ennakkoluulottomasti perehtyi kaikkein vaikeimman vanhan musiikin tyylin esittämiseen soittamalla Jean-Baptiste Lullyn oopperaa. En muista, koska olen viimeksi soittanut Lullyn musiikkia, tai montako kertaa Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on hänen musiikkiaan isolla kokoonpanolla esitetty.

Millä voisimme sinfoniaorkesterissa vielä haastaa itsemme ja yleisömme?

Yleisradion orkesterina esiinnymme eri medioiden välityksellä suuremmalle yleisölle kuin mikään muu orkesteri Suomessa. Väkilukuun suhteutettuna olemme omalla kulttuuri- ja kielialueellamme ehkä maailman vaikutusvaltaisin mielipiteenmuokkaaja sinfoniaorkestereiden joukossa. Meillä on valta ja vastuu sekä valistaa (ja vähän viihdyttääkin:-) yleisöämme, että vaalia maailman rikkainta kulttuurista perintöä.

Työnantajamme ei voi meiltä muusikoilta edellyttää, että opettelisimme soittamaan entuudestaan meille vieraita soittimia. Viola da gamba -yhtyettä ei siis ole sinfoniaorkesterin yleisölle aiemmin voitu esitellä. Nyt sen teemme. Minä ja kolme kolleegaani olemme luoneet sinfoniaorkesterin sisälle marginaali-ilmiön, joka on ainut laatuaan maailmassa: sinfoninen gambayhtye.

Maailmaa ei muuteta yhdessä yössä, mutta sinfoniaorkesterin pitää kyetä uudistumaan jokaisen muusikkosukupolven aikana perustellakseen olemassaolonsa.


Teksti on kirjoitettu Suomen vanhan musiikin liiton pyynnöstä, ja julkaistaan myös heidän kotisivullaan www.svamuli.fi