Atsuko gives tenor a hug
Opiskeluaikana en paljoa perustanut työstä sinfoniaorkesterissa. Se oli yhtä kuin henkinen kuolema ja ammatillinen kadotus. Opettajani Sibelius-Akatemiassa eivät hekään kollegoistaan orkesterissa liiemmin hyvää puhuneet. Piti olla solisti ja professori, jotta otettiin todesta. Solistiksi kelpasi, jos esitti kuuluisia konserttoja ja klassisia sonaatteja.
Päädyin marginaaliin. Ensin Helsingin Juniorjousien kautta Helsingin
Kamarijousiin, jota hallinnoimme nuoruuden innolla itse, ja sitten
Avantiin. Helsingin Kamarijouset suuntasi monen jäsenensä
kunnianhimon periodimusisointiin. Avanti taas tahollaan aikamme
musiikkiin. Näistä ajattelin askarrella itselleni ammatin.
Huomasin
olevani kiinnostunut kaikesta mihin olin päässyt osalliseksi –
paitsi niistä soittotuntien konsertoista. Ajattelin tähdätä free
lanceriksi ja toimia kaikenlaisen (klassisen konsertti)musiikin
spesialistina. Lähdin opiskelemaan sellonsoittoa Itä-Berliiniin, ja
koska tiesin kyllästyväni romantiikan konserttojen jauhamiseen,
otin mukaan myös diskanttigamban. Gambansoiton olin saanut
sivuaineeksi Sibelius-Akatemiassa, ja Spirit of Gambo -yhtyeen olimme
kavereiden kanssa perustaneet pari vuotta aiemmin.
Periodimusisointi
ja gambansoitto avasivat yllättäen ovia. Ei kuuluisuuteen tai
maallisen mammonan haalimiseen, mutta samanmielisten seuraan
kaikkialla minne menin. Ja tulihan niitä keikkojakin sittemmin.
Opintojen
jälkeen (ja jo niiden aikana) otin tuntumaa arkeen
suihkukoneaikakauden duunarina. Avantin ja muutaman ulkolaisen
yhtyeen jäsenenä matkapäiviä tuli 90-luvulla parhaimmillaan yli
150 vuodessa. Eikä majoitus aina ollut Sheraton-hotellissa. Palkkaa
maksettiin vain työpäivistä ja sairaslomaa ei tunnettu: kuumeisena
lentokentälle, buranan voimalla konserttilavalle, jet lag
-tokkurassa japanilaisella luotijunalla kohti tuntematonta jne. Mutta
unohtumattomia hienoja hetkiä oli myös paljon.
Noiden
vuosien aikana mietin usein: ”Entä kymmenen vuoden päästä?”
Perhe? (Harvoilla niissä yhtyeissä oli kotiasiat kunnossa...)
Voisin valita asuinpaikaksi Amsterdamin, Pariisin, Bremenin tai
vaikkapa Berliinin, mutta haaveilisinko sitten kuitenkin aina
muuttavani takaisin Suomeen. Loputon kiertue-elämä ei ollut minun juttuni, joten tulin
maitojunalla kotiin.
Sain
paikan Radion Sinfoniaorkesterista kolmekymppisenä vuonna 1996.
Aluksi olin puoliviralla. Free lancerin vaisto huusi takaraivossa
koko ajan: ”Et voi jättää toimeentuloasi vain yhden kortin
varaan!”. Olin sitä paitsi antanut jo koko käden
periodimusisoinnille ja toisen aikamme musiikille. Sydän vaati
jatkamaan työtä molempien puolesta – RSOn ulkopuolella.
RSOiin
tuli vähitelleen lisää samanmielisiä. Uusi musiikki ei ollut enää
kirosana ja Mozart kuulosti jo aika viriililtä. Barokkimusiikki
alkoi elää ja teimme kokeiluja barokkijousilla. Oikeastaan ei ollut
enää yhtä elämää sinfoniaorkesterissa ja toista sen
ulkopuolella.
Pari
viikkoa sitten RSO ennakkoluulottomasti perehtyi kaikkein vaikeimman
vanhan musiikin tyylin esittämiseen soittamalla Jean-Baptiste Lullyn
oopperaa. En muista, koska olen viimeksi soittanut Lullyn musiikkia,
tai montako kertaa Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on hänen musiikkiaan isolla kokoonpanolla esitetty.
Millä
voisimme sinfoniaorkesterissa vielä haastaa itsemme ja yleisömme?
Yleisradion
orkesterina esiinnymme eri medioiden välityksellä suuremmalle
yleisölle kuin mikään muu orkesteri Suomessa. Väkilukuun
suhteutettuna olemme omalla kulttuuri- ja kielialueellamme ehkä
maailman vaikutusvaltaisin mielipiteenmuokkaaja sinfoniaorkestereiden
joukossa. Meillä on valta ja vastuu sekä valistaa (ja vähän
viihdyttääkin:-) yleisöämme, että vaalia maailman rikkainta
kulttuurista perintöä.
Työnantajamme
ei voi meiltä muusikoilta edellyttää, että opettelisimme
soittamaan entuudestaan meille vieraita soittimia. Viola da gamba
-yhtyettä ei siis ole sinfoniaorkesterin yleisölle aiemmin voitu
esitellä. Nyt sen teemme. Minä ja kolme kolleegaani olemme luoneet
sinfoniaorkesterin sisälle marginaali-ilmiön, joka on ainut
laatuaan maailmassa: sinfoninen gambayhtye.
Teksti on kirjoitettu Suomen vanhan musiikin liiton pyynnöstä, ja julkaistaan myös heidän kotisivullaan www.svamuli.fi