Orkesterimuusikon manifesti

Olin aikoinaan sitä mieltä, että sinfoniaorkesterissa soittaminen on luusereiden hommaa. Muusikon helvetti oli mielikuvissani kuukausipalkkainen työ pultissa. Ikätovereistani moni ajatteli samoin.

Ajatuksessa on jotain ikiaikaista nuoren ihmisen idealistista ehdottomuutta: haluan olla yksilö - olen ainutlaatuinen! Maailmassa ei ole tehty yhtään vallankumousta tai aloitettu yhtään sotaa vetoamatta tähän inhimilliseen atomipommiin. Ihmiskunta olisi toisaalta jäänyt myös vaille monta suurta tieteellistä ja teknistä keksintöä sekä taiteellista murrosta, jos nuoriso aina kiltisti toimisi sääntöjen mukaan ja ottaisi mukisematta jatkaakseen äitiensä ja isiensä työt.

Vallankumoukset syövät tai pettävät lapsensa, ja samoin tekee joidenkin kohdalla elämä. Nuoruuden ehdottomuus vaihtuu joko nopeasti tai vähitellen, kivuliaasti tai viisaudeksi muuttuneena haluun tulla toimeen ympäröivän todellisuuden kanssa. Halu säilyttää ja ylläpitää (elämää) voittaa tarpeen muuttaa ympäröivä todellisuus. Yleensä. Narsismiksi kutsutaan sitä henkisen kehityksen häiriötä, jossa aikuinen ihminen lapsen tapaan olettaa, että maailma ja muut ihmiset ovat olemassa hänen tarpeidensa tyydyttämistä varten.

Esiintyvän taiteilijan työssä on osattava olla hallitusti narsisti. Konserttoa esittämään ei voi kävellä ruokakaupan ostoslista takataskussa. Myös orkesterityössä on sellaisia tehtäviä, joiden takia äiti ei edellisenä viikonloppuna mielellään järjestä lapsen synttäreitä. Eikä kyse ole pelkästään työn kuormituksesta, vaan joskus ihan oikeasti pitää voida uskoa olevansa maailman napa - hetken aikaa.

Mielikuva orkesterista lastentarhana (pingviiniasuissa), jota kapellimestari isällisesti ohjailee, syntyy helposti. Sen suuntainen oli minunkin mielikuvani aikoinaan. En halunnut luopua omasta erityisyydestäni, jotta osana suurta konetta olisin jonkun muun itsetehostuksen välineenä.

Ehkä olen myynyt sieluni ja haluan nähdä muuta kuin totuuden, mutta olen työhöni nyt hyvin tyytyväinen. Tiedän myös, että musisoiva nuoriso arvostaa ammattiani enemmän kuin minä heidän iässään. Heillä on paljon enemmän pelissä kuin minulla ja kavereillani aikanaan, koska maailma on muuttunut muusikoille paljon vaikeammaksi paikaksi elää. He tietävät, että voidakseen toteuttaa oman musiikillisen visionsa, on työ sinfoniaorkesterissa siihen oiva selkänoja eikä suinkaan este.

Nykyaikaisen sinfoniaorkesterin manifestiin kuuluu monenmoista. Säilytämme vanhaa, luomme uutta sekä esittelemme outoja ja eksoottisia ilmiöitä. Nykyaikainen sinfoniaorkesteri on paljon lähempänä muinaisen Kreikan akatemioita ja 1900-luvun alun taiteilijayhteisöitä kuin tehdasta mekaanisesti liikkuvine liukuhihnoineen.

Työmme on nykyisin joskus myös kamarimusisointia. Tällä viikolla olen maailman ainoa kuukausipalkkainen, eläkevirassa toimiva gambansoittaja maailmassa! Tämäkin voi olla todellisuutta sinfoniaorkesterissa. Eikä minun tarvitse yksin gambaani soitella, vaan jammailen yhdessä varsin tiheällä seulalla valikoitujen ja taitavien työtovereiden kanssa.

Jammailua RSO harrastaa viikonlopun verran hyvin erilaisissa ja erikoisissa kokoonpanoissa. Yritämme yhdistää omien taitojemme kehittämisen taiteellisesti kunnianhimoiseen konserttisarjaan. Sitten kun taas teemme töitä sinfoniaorkesterina, on toivon mukaan luvassa entistä parempaa musisointia. Vierainamme on sitten tavalliseen tapaan karismaattisia solisteja ja inspiroivia kapellimestareita.

Minun Afrikassani soi Händel

Seuraavana syksynä olisi aika aloittaa koulu. Täyttäisin kesällä seitsemän vuotta, ja sitä juhlistettaisiin mökillä heti juhannusjuhlien jälkeen syömällä mansikkakakkua. Saaressa Saimaalla pääsisi saunasta uimaan. Näin ainakin luulin.

Oli vasta maaliskuu, mutta meidän perheellemme kesä koittaisikin aivan kohta - enkä minä menisi kouluun vielä pariin vuoteen. Äiti oli aamulla hakenut ajokortin, jonka saamista oli viivästyttänyt muutama epäonninen ajokoe. Iltapäivällä lähdimme Afrikkaan.

Isä oli lentokentällä vastassa, kun vihdoin saavuimme perille. Lentäminen oli jo alkanut tuntua ainoalta todellisuudelta - ja aika tylsältä. Pikkuveljellä oli vielä paljon tylsempää, minkä kuuli Helsingin ja Nairobin välillä asuva osa ihmiskuntaa. Hänen mieltään eivät kohentaneet edes lentoemänniltä saadut väritysvihkot eikä Kööpenhaminan lentokentältä ostettu pikkuauto. Perillä näin isän vilkuttavan lentoaseman parvekkeelta. Yhtäkkiä oli hirvittävän kuuma.

Aluksi vietimme pari viikkoa Dar es Salaamissa, joka sijaitsee Intian valtameren rannalla. Hiekkarantaa riitti siellä silmänkantamattomiin ja meren aallot olivat jättimäisiä. Majamme sijaitsi parinkymmenen metrin päässä hotellin päärakennuksesta, ja sen oven ulkopuolelle keräsin hienon kokoelman erivärisiä simpukoita ja näkinkenkiä. Aamiaisella oli aina paahtoleipää, mutta myös mangoa, tuoretta ananasta sekä papaijaa, jonka päälle puristettiin limesitruunaa. Siitä tuli minun madeleine-leivokseni. Maku ei palauta mieleeni maaseutua Ranskassa, vaan punaisella tomulla päällystetyn itäisen Afrikan.

Tarve-esineitä oli lähetetty tulevaan kotikaupunkiimme Taboraan jo ennakkoon Suomesta käsin. Mukana oli mm. kirjoja (myös koulukirjoja), mutta ennen kaikkea levysoitin ja vanhempieni suosikkilevyt. Koulunkäynti äidin opastuksella ei ollut lempipuuhaani, mutta lukemisesta tuli intohimo. Myös pihapiirissä ja lähimaastoissa oli monenlaisia kiinnostavia projekteja menossa. Hausboy Manase tappoi aika-ajoin paratiisimaiseen pihaamme luikerrelleita käärmeitä, ja minä kannoin kotiin maastosta löytämiäni kilpikonnia ja kameleontteja. Ehdin myös kuokkia viljelypalstan ja kylvää siihen maissia ja maapähkinöitä. Suurimman osan ajasta kuitenkin lorvin ympäriinsä naapurissa asuneiden itäsaksalaispoikien kanssa; välillä ajoimme mustilla kiinalaisilla miestenpyörillä (pujotimme toisen jalan pyörän runkokolmion välistä) kilpaa, ja välillä kiusasimme talon mukana perheeseemme liittyneitä kissoja.

Paitsi tuon aikaisten lempikirjailijoideni Jules Vernen ja Edgar Rice Burroughsin keksimät sankarit, porautui syvälle lapsenmieleeni pari painavampaa länsimaista instituutiota: Carl Orffin Carmina Burana, Sibeliuksen kakkonen (levyn kannessa Okko Kamu tuijottaa edelleen tiukasti katsojaa silmiin), Beethovenin Pastoraalisinfonia ja Händelin Messias. Vaikka hieman nuorempana olin hauskuuttanut tätejäni laulamalla valikoituja iskelmiä (mm. Irwinin St Pauli ja Reeperbahn), olin kahdeksan vanhana vaihtanut Händelin taustakuoroon. Tai arvattavaksi jää, miten hän olisi suhtautunut pikkupoikaan, joka viheltää Halleluja-kuoroa.

Teksti musiikin kera on aika toimiva yhdistelmä! Messias-oratorion alkuperäisestä tekstistä minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, mutta omnipotenttia valtaa ja voimaa uhkuva alkusoitto, ja sitä seuraava 'Comfort ye' olivat mielessäni erottamattomasti osa kapteeni Nemon hallitsemaa merenalaista valtakuntaa. Kapteeni Nemo (joka on ihan käypä teollistumisen ajan Messias: kaikkivaltias insinööri) on sittemmin joutunut tekemään tilaa Luigi Boccherinille kotialttarillani. Sitä hauskempaa on, kun hän joka joulu saapuu e-mollissa tervehtimään entistä opetuslastaan.

Musiikin tulevaisuus

YLEläisille oli tänään tarjolla paneelikeskustelu, jossa pohdittiin musiikin tulevaisuutta. Mukana olivat kahden monikansallisen kaupallisen toimijan edustajat sekä yksi säveltäjä.

Kaupallisten toimijoiden mukaan musiikin (musiikkiteollisuuden?) tulevaisuus on hyvä. Säveltäjä (klassisen musiikin säveltäjä) oli huolissaan luovan työn edellytysten katoamisesta tulevaisuudessa kokonaan.

Musiikki kaupallisena hyödykkeenä

Kaupallisten toimijoiden puheenvuoroista oli aistittavissa syvältä kumpuava helpotuksen huokaus. Digimaailman ansaintakeinot ollaan ilmeisesti saamassa haltuun. Tällä hetkellä yhtiöissä satsataan siihen, että uusia ansaintamahdollisuuksia tuovat Youtube-, Instagram-, jne-ilmiöt huomattaisi heti niiden syntyessä, ja ne kyettäisi valjastamaan tuloksen tekemiseen mahdollisimman tehokkaasti. Tähdeksi nousun edellytyksiä ovat kuulemma markkinoitavissa oleva aitous ja 'monialaisuus' (hyvä ulkonäkö, hyvä ulosanti, oma markkinointiosaaminen, sometaitoisuus...) Ja kaikillahan on nykyään yhtäläiset mahdollisuudet nousta tähdeksi vaikka yhdessä yössä! Siis jos täyttää kaikki nuo yllä mainitut kriteerit.

Teollisuuden puolella syytä iloon saattaa todellakin olla, sillä timantteja löytyy internet-aikakaudella varmasti ziljoonittain enemmän kuin aiemmin. Niitä löytyy todennäköisesti jopa niin paljon, että satsaaminen yksittäisiin taiteilijoihin ei anna parasta katetta! (Sitä paitsi nyt ei ensisijaisesti etsitä substanssia, vaan ilmiöitä, jotka keräävät eniten klikkauksia.)

Arvaukseni tämänpäiväisen perusteella on, että teollisuuden rattaita rassataan parhaillaan siihen kuntoon, että heti kun yksi taiteilija menettää maksavan yleisönsä, niin seuraavan kanssa allekirjoitetaan jo sopimukseen nimiä alle:"Kenenkään ei enää tarvitse ostaa P:aa!" (osapuilleen suora lainaus päivän paneelista)
Mutta entäpä jos ikääntyvälle artistille pitäisi vain etsiä uusi yleisö?

Aitous ja alkuperäisyys eivät minun musiikillisessa maailmassani ole riittäneet substanssiksi, jolla kaupallisia ilmiöitä vastustetaan. Ne kuitenkin tänään keskustelussa moneen kertaan mainittiin. Olen kasvanut sellaiseen maailmaan, jossa mielenkiintoinen musiikki voi olla myös: monitasoista, moniselitteistä, tradition kommentointia ja sen rikkomista, täysin vailla tunne-elementtiä, kurkottamista kauas 8+8 tahtia ulottuvuuden (ja 3:n minuutin) tuolle puolen, rytmielementin hienovaraista muuntelua tai sen hylkäämistä kokonaan. Tässä saattaa olla kyse siitä epämääräisestä erosta kevyen musiikin ja klassisen musiikin välillä...
Silti koin, että tänään(kään) tällä rajanvedolla ei ollut merkitystä. Keskustelun perusteella jokaisen genren elinvoimaisuutta uhkaa nyt se, että arvon mittarina pidetään päivän hintaa - olkoon se nimeltään vaikkapa youtube-noteeraus.

Taide ammattina

Tietyt kulttuuriset ilmiöt vaativat tekijöiltään pitkällistä paneutumista. Paneutumista voi vaatia monimutkaisen struktuurin synnyttäminen, kuten Kaija Saariahon ooppera, mutta pitkällistä prosessia voi vaatia myös universaalien totuuksien tiivistäminen kolmen minuutin blues-kappaleeseen. Tällaisessa prosessissa on usein päiviä (tai vuosia), jolloin mitään valmista ja rahaksi muutettavaa youtube-arvoa ei synny. Työtä ja 'takomista' on kuitenkin voitava tehdä, jotta materia taipuisi ja henki pääsisi puhumaan. Vuokra pitäisi jotenkin maksaa ja lapset ruokkia...

Olen huolestumisen kannalla. Pikaista kuuluisuutta saavilla youtube-ilmiöillä on huomiota herättävän usein muutama yhteinen piirre: nuoruus ja nuorison ihannoima ulkonäkö, sanavalmius ja kapea repertuaari erityistaitoja. Nämä eivät ole kulttuuria ylläpitäviä tekijöitä!

Tämän perusteella olen entistä vakuuttuneempi siitä, että yhteiskunnan pitää erityisesti keskittyä tukemaan sellaista kulttuuria, joka ei tuota välitöntä taloudellista lisäarvoa. Jotenkin ylikansallinen musiikkiteollisuus olisi myös velvoitettava talkoisiin mukaan, sillä kulttuurin näivettyminen ja horisontin kaventuminen ei ole niidenkään intressien mukaista kehitystä. Tässä ne noudattavat kaikkien globaalien toimijoiden logiikkaa, jossa vastuullisuus on ulkoistettu kansallisvaltioille, ja laskua tarjotaan veronmaksajille.

Teenkö työtäni vapaa-ajalla, vai onko ammattini harrastus?

Minulta on monasti kysytty, kuuntelenko musiikkia vapaa-ajallani. Vastaukseni ovat aina aika epämääräisiä. Ehdin mielessäni pohtia määritelmää vapaa-ajalleni (onko minulla vapaa-aikaa?), ja ammattiin hakeutumisen taustaa, joka oli harrastus. Mutta sitten vastauksen antamisen aikaikkuna sulkeutuu, ja vastaan jotain epämääräistä, kuten: ”En pidä taustamusiikista kotona.”

Kuuntelen musiikkia mielelläni ja saan siitä elämyksiä. Kuuntelen sitä usein kotonani, mutta toisaalta koti on myös se paikka, jossa harjoitan ammattiani, eli valmistaudun konsertteihin harjoittelemalla. Se ei aina ole kivaa – sen täytyy siis olla työtä!

Musiikin kuunteluun panostin viitisen vuotta takaperin rakentamalla itse kaiuttimet. Puutyö oli selkeästi harrastus, ja käytin ison osan kesälomastani kaiutinten askarteluun. En ollut työni parissa, vaan aidosti rentouduin vailla deadlinea - mutta kuinkas sitten syksyn tullen kävikään...

Kaiuttimet olivat olohuoneessa ja ne pääsivät tositoimiin Mahlerin ja Ravelin orkesterimusiikkia soitellen. Kuuntelin myös Boccherinin jousikvintettoja ja saksalaista liediä. Olin välillä aika pahalla tuulella, koska Bachin motetissa tenoristemma katosi mystisesti tai altoissa kuului omituinen särinä. Kaiuttimet saivat uudet jalustat, ja asensin ne takakenoon. Niitä siirreltiin ja käänneltiin, ja kävin asian tiimoilta kiivasta sähköpostikirjeenvaihtoa Widellin Kaitsun kanssa, joka on guruni HIFI-asioissa.

Nyt palaan kuunteluun silloin, kun suunnittelen uusia konserttiohjelmia, tai kun haluan vakoilla, mitä YLE/RSOn ääniteknikot puuhaavat. Kuuntelen musiikkia myös silloin, kun luen ammattikirjallisuutta eli kirjoitusta musiikista (yleensä öisin). (En kylläkään lue ja kuuntele yhtä aikaa. Saatan kyllä kuunnellessani seurata musiikkia samaan aikaan partituurista.) Ajoittain kuuntelu lähtee omille teilleen netin ihmeellisessä maailmassa, ja päädyn tekemään löytöjä, kuten Willy Burmesterin äänite vuodelta 1909 tai l’Arpeggiata-barokkiyhtyeen Los Pajaros Perdidos-levy Philippe Jarousskyn kanssa.

Jatkan työni ja vapaa-aikani pohdintaa tuonnempana. Se on meille taidealoilla toimiville aika ajankohtainen aihe.

Onko musiikki emootiolla täytettyä ääntä?

RSOlla oli työviikon aluksi maanantaina jälleen työpaja Sibelius-Akatemian sävellyksenopiskelijoiden kanssa. Soitimme heidän tekemiään sävellyksiä tai sävellysten fragmentteja ja annoimme niistä heille palautetta. Lähinnä palautteemme koskee käytännönläheisiä asioita: nuottikirjoituksen luettavuutta, soittimien soveltuvuutta epätavanomaisiin soittotapoihin, jne. Tärkeintä on kuitenkin se, että säveltäjät kuulevat omia töitään mahdollisimman tarkasti toteutettuna, jotta voivat pyrkiä sanomaan sanottavaansa vielä osuvammin.

Näissä tilaisuuksissa ei ole tarkoitus käydä filosofisia keskusteluja. Me soittajat emme ole siellä sitä varten, vaan käsityöläisinä auttamassa nuoria heidän vaikeassa työssään. Itsekseen varmasti moni kuitenkin pohtii monenmoista...

Kirjoitukseni otsikko on vain yksi monista mahdollisista lähestymistavoista musiikkiin. Minulle se on kuitenkin merkityksellinen, koska minun musiikkisuhteeni alkoi tunne-elämyksistä. Sittemmin olen löytänyt musiikista paljon muitakin tasoja, ja voin nykyään todeta, että voimakas tunnelataus ei ole minulle musiikissa ensisijainen arvo. Minä viehätyn draamasta, sointiväreistä, struktuureista, tarinoista, läsnäolosta, viittauksista ympäröivään todellisuuteen, soittajien/laulajien persoonallisuuksista, erilaisuudesta jne. Musiikissa minua vastaavasti kiusaa se, jos joudun kuuntelemaan musiikkia, josta välittyy yksipuolisesti ylimakea, hiukan itsesäälillä sivelty romanttinen kaiho, kuten usein viihdemusiikissa tai jatkuva aggressio. Viimeksi mainittua on valitettavasti tarjolla myös RSOn konserteissa. Ketään yksittäistä säveltäjää leimaamatta totean, että ajanjakso 1960-luvulta eteenpäin on kyllästymiseen asti sävelitetty erilaisella kilinällä, kolinalla, repimisella, raapimisella tai muuten vain vihaisella reuhtomisella. Tai ainakin siltä se vaikuttaa.

Emootio ulkoistettiin länsimaisesta taidemusiikista toisen maailmansodan jälkeen. (Nyt yleistän rankasti, mutta väite kuulostaa niin kivalta, että jätän sen silleen.) Duurin ja mollin, nopean ja hitaan, aktiivisen ja raukean ynnä muiden vastaavien vastakohtaparien kanssa askarteleminen ei tuntunut silloin useimpien säveltäjien mielestä kiinnostavalta. Myöskään hamasta Monteverdista alkanut retoriikan soveltaminen musiikkiin eli kuulijoiden tunteisiin vaikuttaminen ei ole monellekaan säveltäjälle tarjonnut mielekästä työmaata.

Miksi ei? Moni kuulija ja soittaja saa voimakkaimmat musiikkielämyksensä edelleen sen antamasta tunnekokemuksena.

Säveltäjien pään sisään kurkkiminen on todella haastavaa, mutta ihan itseäni varten olen sitä yrittänyt. Olen päätynyt osapuilleen seuraavanlaiseen tapahtumaketjuun musiikin historiassa.

1800-luvun alkupuolelle asti musiikki palveli jotain tarkoitusta erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Tanssimusiikkia, kirkkomusiikkia, älykästä kamarimusiikkia tosiharrastajille, oopperamusiikkia (se oli spektaakkelia, kuten elokuvat nykyään) jne. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö musiikki ollut täyspätöistä ja henkevää, vaan sitä, että sen tekijöitä pidettiin taitavina käsityöläisinä. He eivät itse olleet tärkeitä, ja heidän itseilmaisuntarpeensa ei ollut ensisijalla, vaikka taitoa ja puhuttelevuutta toki myös arvostettiin. Tämä ei koskenut pelkästään muusikoita vaan koko yhteiskuntaa - luokkayhteiskuntaa. Jokaisella oli joku funktio: joku oli tallirenki ja joku toinen kuningas. Itse henkilö ei ollut tärkeä, koska oli olemassa vain yksi subjekti: Jumala.

Ranskan suuri vallankumous mullisti ihmiskäsityksen (ei toki heti eikä monessa paikassa vielä pitkään aikaan). Ihmisestä tuli subjekti ja uusi viitekehys, johon hän liittyi oli kansa, ei enää yhteiskuntaluokka. Jumala muuttui käsitteenä paljon abstraktimmaksi ja palvonnan kohteeksi nousi inhimillinen nerous. Paganini ja Liszt saapuivat uuteen rituaaliin nimeltä julkinen konsertti sakastista lavan takaa, ja heidän päidensä päälle ilmestyi mystisesti hohtava sädekehä. Yli-inhimilliset suoritukset koettiin jumaluuden ilmentymiksi maan päällä. Tekijä oli noussut musiikissa pääasiaksi. Lisäksi elettiin Darwinin evoluutioteorian julkaisun ja teollistumisen huuman aikakautta, jossa edistys muodostui itseisarvoksi. Taide johdatti ihmisiä uuteen, ja musiikista rituaaleineen oli tullut taiteista tärkein.

Lyhyessä ajassa tilanne oli siis noussut seisomaan päälleen: funktionaalisesta musiikista käsityöläisineen oltiin siirrytty palvomaan metafyysistä ihmettä, musiikkia ja sen papistoa eli säveltäjiä ja virtuooseja. Ja tunnemyrsky oli se, mitä haluttiin kokea: surua, iloa, häpeämätöntä eroottisuutta, ylimaallista kauneutta, sankaruutta, sisäistä kamppailua, magiaa, pyhyyttä... Taiteilija avasi itsensä yleisön edessä vailla estoja, ja yleisö samastui hurmioituneena neroon ja jumalalliseen kaikkivoipuuteen omassa itsessään.

Säveltäjät saivat luvan käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hurmoksen ja ylimaallisen elämyksen tuottamiseksi – heiltä suorastaan vaadittiin sitä. Sointujen käyttöä kehitettiin ja orkesterin tehoja lisättiin keksimällä uusia tapoja yhdistellä orkesterin soittimissa tarjolla olevaa sointipalettia. Virtuoosit kehittivät soittimen käsittelyä huikealla tavalla ja huumasivat yleisönsä, joka kuvitteli todistavansa lavalla suurta taikuutta. Tenorit alkoivat laulaa rintarekisterissä ylös asti, mikä sai naisten sukat pyörimään alas nilkkoihin... Ja sitten päädyttiin sille tielle, joka johtaa RSOn sävellyspajaan viime maanantaina. Uusista innovaatioista tuli musiikkielämää kannatteleva tarina.

Säveltäjät rupesivat kommentoimaan teoksissaan edellisten polvien keksintöjä ja yhä tärkeämmäksi muodostui tarve tulla vakavasti otettavaksi historian näkökulmasta. Yleisön hurmaamista ei aluksi aivan hylätty, mutta siemen yleisösuhteen täydelliseen laiminlyöntiin oli jo kylvetty.

Lista nimiä, jotka jokainen tuntee, on ehkä nyt tähän pakko heittää: Beethoven, Liszt, Wagner, Mahler, R.Strauss, Stravinski, Debussy, Schönberg, Webern, Berg, Toinen maailmansota. Tämä ei ole tiukka kronlogia eikä opettaja-oppilas ketju, mutta hiukan molempia siinä on.

Tuo viimeinen listalla ei tietysti kuulu joukkoon, mutta katalysaattorina sota toimi. Siksi laitoin sen listalle. Toisen maailmansodan aiheuttama henkinen kriisi vaikutti säveltämiseen monella tavalla. Häpeä oli niistä yksi. Natsivalta oli valjastanut paljon 1800-luvun suurenmoisinta musiikkia oman irvokkaan toimintansa käyttöön, joten sillä oli paha kaiku. Haluttiin uutta toivoa, ja luopuminen vanhoista keinoista kokonaan oli poliittisesti kannatettavaa. Stockhausen, Boulez & Darmstadtin koulu, Zimmermann, Karl Amadeus Hartmann, Holliger, Lachenmann, Ligeti...Ja tuolloin emootio hävisi. Oliko tuska liian suuri? Kyllä selvästi depressiivistäkin musiikkia sävellettiin esim. Shostakovitsin tapaan, mutta paljon tehtiin tunteen tasolla kaoottista ja tunnistamatonta. Viihde monopolisoi tunneilmaisun käyttöönsä ja kaupallisuus raiskasi sen.

En ole nyt liikkeellä vaatimassa tunteellista uutta musiikkia RSOn ohjelmistoon, mutta hämmästelen sitä, kuinka paljon energiaa säveltäjät käyttävät tunnistettavien, perinteiseen musiikilliseen ilmaisuun kuuluvien elementtien välttämiseen. Ei kirjoiteta harmonioita eivätkä soolopuhaltajat soita hienoja melodioita. Tämä olisi sinfoniaorkesterin alkuperäisen idiomin mukaista musiikkia. Koen näissä työpajoissa sekä Musica nova – ja Suvisoitto-festivaaleilla vuodesta toiseen toisaalta jatkuvan, pakonomaisen tarpeen keksiä jotain uutta (kuten Wagner), ja toisaalta sen kääntöpuolen eli kaiken sen, miten ei saa (enää) säveltää. Monasti lopputulos on valitettavasti ikävän kuuloista temppuilua erilaisilla rahinoilla ja suhinoilla.

Hyvää musiikkia on tehty niinkin, mutta onko se juuri sitä mihin nuorten säveltäjien kannattaa aikansa pistää?

Orkestrointitaidon puute on suuri turhautumisen aihe soittajien keskuudessa. Opetelkaa laittamaan samanaikaiset tapahtumat balanssiin! Tämän verran ihan oikeata ja konkreettista palautetta uskallan tässä julkisesti antaa, ja laittaisin tuohon vielä viisi huutomerkkiä perään, ellei sitä neuvottaisi kirjoitelmissa välttämään. (Toivon, että kommenttini balanssista kaikuisi MUUTAMAN jo varttuneemmankin säveltäjän korviin...) Ja älkääkä laittako meitä soittamaan aina niin pirun kovaa. Ikään kuin nuijalla nukuttaminen olisi validi musiikillinen ilmaisukeino.

Lopuksi vielä toteamus, että ajat ovat menneet parempaan päin. Kaikenlaista puhuttelevaa ja kekseliästä tulee vastaan, ja todella hienoa musiikkia sävelletään koko ajan. Kun vain löytyisi keino irrottaa modernismin kuristuspanta lopullisesti meidän kaikkien kaulasta.